Ristiveto

Heille ei ollut sijaa

Olen viettänyt nelisenkymmentä jouluaattoa suurin piirtein saman kaavalla. Niihin on useimmiten kuulunut kuusi, riisipuuro, kinkku, suklaa, Samu Sirkan joulutervehdys, lahjat, jouluyön messu – ja ennen kaikkea omat läheiset.

Suomalaisten perinnejoulujen lisäksi olen saanut viettää muutaman joulun ulkomailla. Vaihto-oppilasvuonna Texasissa aloitimme joulupäivän isäntäperheeni äidin vanhempien luona, missä puitteet olivat koreat ja lahjapaketit suuria. Suomalaiselle vaihtarillekin oli lahjoja. Muistan ainakin viimeisen muodin mukaisen violetin vyölaukun sekä yhden dollarin setelin, jossa Washingtonin kuvan paikalla komeili Joulupukki. Seuraavaksi siirryimme isäntäperheeni isän äidin luo, missä availtiin taas lahjoja ja syötiin texasilaista jouluruokaa: kalkkunaa, bataattisosetta, papuja ja palanpainikkeeksi Dr Pepperiä.

Pari joulua olen viettänyt sisareni anoppilassa pienessä kreikkalaiskylässä.  Kreikkalainen joulu on suomalaista ja amerikkalaista vähäeleisempi, vaikka kaupallisen joulun ilosanoma on levinnyt sinnekin. Lankomieheni suvun joulunvietto tarkoittaa jouluyön jumalanpalvelusta, lampaansyöntiä ja yhdessäoloa, johon myös suomalainen käly on toivotettu aina sydämellisesti tervetulleeksi.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että minulle on löytynyt sija niin monenlaisista joulupöydistä. Olen viettänyt koko elämäni aikana vain yhden joulun ypöyksin, ja se oli kamala joulu. Olin parikymppinen kielitieteen opiskelija ja myin iltaisin ja viikonloppuisin hampurilaisia. Päätin ansaita lisäroposia tarjoutumalla töihin myös jouluaattona. Kun hampurilaisravintola puolenpäivän jälkeen sulkeutui, menin kotiin, pieneen opiskelijayksiööni. Avasin pari lahjapakettia, söin suklaata ja katsoin tv:tä. Sinä vuonna minua itkettivät kaikki muutkin Samu Sirkan joulutervehdyksen ohjelmat kuin Pikku Aasi.

Vaikka vietin tuon parinkymmenen vuoden takaisen joulun yksin omasta tahdostani, muistan yhä, miten surkealta silloin tuntui. Naistenlehden lukijapalstalla eräs kirjoittaja kertoi hiljattain ahdistuvansa jo kesällä siitä, että hänen on pakko ottaa joka joulu kotiinsa muuan yksinäinen sukulainen. Ei ole kenenkään pakko. Mutta kuinkahan paljon sitä yksinäistä sukulaista ahdistaa?

Joulun aikaan suomalaiset lahjoittavat avokätisesti rahaa erilaisiin keräyksiin, jotta myös vähävaraiset saisivat joulupöytään jotain vähän parempaa. Etenkin jouluna tarvitaan myös toisenlaista apua: on paljon suomalaisia, joilla olisi kyllä varaa ostaa kinkkua ja laatikoita, mutta ei ketään, kenen kanssa niitä söisi. Tai ketään, kenelle ostaisi joululahjan.

Viidennes suomalaisista kärsii yksinäisyydestä, ja joulun aikaan läheisten ihmisten puuttumisen huomaa tavallistakin selvemmin. Onneksi auttavat puhelimet päivystävät ja kuuntelevat joulunakin, ja monet seurakunnat tarjoavat yksinäisille mahdollisuuden joulunviettoon yhdessä toisten yksinäisten kanssa. Eihän se kuitenkaan ole sama asia. Kunpa jokaiselle suomalaiselle  löytyisi joulupöydästä sija.

1 kommentti

  1. Muistetaan nyt kuitenkin että yksinäisyys ja yksin olo eivät ole sama asia. Jotkut meistä viihtyvät yksin ihan hyvin.

    Minä olen viettänyt yli puolet aikuisikäni jouluista yksin. Myönnettäköön että kyllä yksinäisyyskin aina joskus vaivaa, vaikka silloin kun jotain kiinnostavaa tapahtuu ja tajuaa että ei ole ketään itsestään selvää toista ihmistä jolle siitä voisi kertoa (kyllä joukko kavereita mutta enemmän sen tyylin kavereita että sen kiinnostavan jutun voi kertoa muiden asioitten ohella kun tavataan eikä ketään kenelle voisi soittaa klo 10 illalla sen takia), mutta joulut eivät kuulu tähän luokkaan. Hiljainen joulu omassa rauhassa on jotain mistä nautin.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *