Ristiveto

Hei veli

Olen eilisen päivän ja yön miettinyt, miksi australialainen terroristi päätyi täysin järjettömään ja saatanalliseen tekoon ja viemään niin monen ihmisen hengen perjantairukouksen aikaan Uudessa Seelannissa eilen. Erityisesti olen miettinyt, miksi hän halusi tulla juuri Christchurch-nimiseen kaupunkiin tappamaan kylmästi kymmeniä muslimeita. Internet on ollut täynnä artikkeleita siitä, miten teurastus eteni, miten terroristi kylvi vihaa ja kuolemaa, miten maailma on ollut täynnä järkytystä tästä terroriteosta. Mutta miksi hän valitsi hiljaisen uusiseelantilaisen kaupungin, jonka nimenä on Kristuksen kirkko?

Selvittäessäni tätä yritin jopa päästä hänen ajatuksiensa jäljelle silmäilemällä lävitse hänen jälkeenjättämänsä manifestin. Teksti oli pitkälti hyvin päämäärätöntä ja latteuksien ja kirjoitusvirheiden täyttämää, mutta yritin silti löytää sieltä merkkejä tästä jälkipolville jäävästä muslimien joukkomurhasta ”Kristuksenkirkossa”. Yli 70-sivuisessa manifestissaan hän osoittaa noin puoli sivua kristityille, mutta siitä ei saa valitettavasti mitään lisäymmärrystä hänen motiiveihinsa tai suhtautumiseensa kristinuskoon. Sen sijaan kirkko nousee esiin siinä vaiheessa, kun hän kuvailee miksi kyseiset moskeijat päätyivät hänen terroritekonsa kohteiksi. Hän olisi nimittäin halunnut vielä jatkaa Christchurchista eteenpäin. Hän olisi halunnut matkustaa yli tunnin paikkakunnalle, jossa kirkko on vähän aikaa sitten muutettu moskeijaksi muslimeiden ostettua vanhan kirkkorakennuksen. Hänen tavoitteenaan oli päästä Ashburtoniin saakka tekemään tuhojaan myös tuossa uudessa moskeijassa. Jumalalle kiitos hän ei koskaan sinne saakka päässyt. Tämä kaikki viittaa siihen, että kristittyjen ja muslimeiden keskinäinen yhteistyö, rinnakkaiselo ja toinen toistensa auttaminen oli – monen muun seikan ohella – terroristin vihan kohteena. Ja kohteekseen hän valitsi muslimit.

Kun muslimit joutuvat elämään pelossa, kristityt eivät voi pysyä sivussa. Kristinuskon ja kristittyjen rooli tässä terroriteossa ja seuraavien samanlaisten ehkäisemisessä on jotain minkä kanssa kamppailen. Tässä vihapuheen maailmassa jossa muslimeihin kohdistettujen rikosten määrä kasvaa, koen kristittynä suurta avuttomuutta siitä, että en pysty takaamaan kanssamuslimeilleni turvallisempaa maailmaa. En turvallisempaa Eurooppaa, Amerikkaa, enkä turvallisempaa Oseaniaa. Kristittynä minun on myös täysin mahdotonta samaistua siihen pelkoon, joka muslimeilla ympäri maailmaa tällä hetkellä on. Erityisesti huntuihin pukeutuneet naispuoliset muslimiystäväni kokevat olevansa maalitettuja jokapäiväisessä elämässään – asuvat he sitten Suomessa, Saksassa tai Yhdysvalloissa. Ja jos jotain noin kauheaa voi tapahtua ”Kristuksen kirkko” -nimisessä kaupungissa, niin missä he voivat kokea olevansa turvassa. Kysymysten ollessa suuria koen, että jotain minunkin pitää pystyä tekemään.

Miettiessäni näitä asioita, tämän epätietoisuuden ja voimattomuuden keskellä sain voimaa muslimiveljeltäni. Minulle nimittäin antaa toivoa tässä tilanteessa on se reaktio, joka tämän tragedian ensimmäisellä uhrilla oli. Al Jazeera -uutiskanava raportoi miehestä joka moskeijan ovella, perjantairukouksen aikaan toivotti asemiehen tervetulleeksi moskeijaan sanomalla ”Hello brother”, suomeksi ”Hei veli”. Kuolemaa silmiin katsoen hän toteutti viimeisen rakkaudentekonsa ja tervehtii vierasta, jonka hän näki tulleen pahoissa aikeissa. Vastaukseksi hän sai kolme luotia ja menehtyi paikanpäällä.

Tuo uskonsa puolesta kuollut mies ei ole ainoastaan marttyyri vaan esikuvani miettiessäni, mitä voin jokapäiväisessä elämässäni tehdä. En pysty kuvittelemaan hänen tilannettaan ja pelkoaan tuossa hetkessä, mutta arkisissa tilanteissa voi toimia kuten hän. Minun Kristuksen kirkkoni, minun Christchurch on aina vieraanvarainen ja sylinsä avaava. Kristittyinä minulla on mahdollisuus toivottaa jokainen ihminen tervetulleeksi. Katsoa häntä silmiin ja olla ystävällinen.

Ajattelen, että näiden ystävällisten toivotusten kohteena pitää alkavalla viikolla olla erityisesti naapurissani ja kaupungissani elävät muslimit. Ja haastan myös sinut tähän. Kun kohtaat tulevalla viikolla muslimiveljen tai -siskon Suomen kadulla, niin tervehdi häntä ystävällisesti ja iloisesti. Sillä tämä on yksi niistä seikoista joita läheisemme tällä hetkellä tarvitsevat. He tarvitsevat osoituksen siitä, että kaduilla liikkuu ihmisiä, jotka ovat heidän ystäviään. Maailman muuttaminen lähtee yksittäisistä kohtaamisista.

Aaro Rytkönen

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *