Ristiveto

Estetiikan kaipuu

Luin kesällä Joel Haahtelan kirjan Adelen kysymys. Kirjasta sanotaan, että se on pienoisromaani. Sitäkin se on, mutta ennen muuta se on syvä, viipyilevä ja kaunis kertomus matkasta luostariin ja matkasta itseen; kirja etsimisestä.

Haahtela kirjoittaa: Kapeista ikkunoista sinertää kuun valoa, paperinohutta ja vaaleaa. Seison kappelissa vieraana. En ymmärrä sanoja, mutta niiden poljento rauhoittaa mielen. Ja samalla minusta kuitenkin tuntuu kuin kaikki olisi pelkkää näytelmää, joka paljastuu hetkenä minä hyvänsä; nämä kummalliset miehet kaavuissaan, heidän alati toistuvat mantransa ja ristinmerkkinsä, luostarin hiljainen satumaailma. Jonakin päivänä he heräävät unesta, ihmettelevät itseään, viikkaavat kaapunsa, petaavat sänkynsä, unohtavat Jumalansa ja jättävät luostarin vuorituulten armoille rapistumaan. Vai onko tämä sittenkin enemmän totta ja maailma ulkopuolella enemmän unta?

Moni meistä tunnistaa kaipuun ohuisiin paikkoihin, joissa kysymykset elämän mielestä ja merkityksistä hetkeksi laantuvat. Hetkiä, joissa tietää olevansa perillä, maisema kirkastuu ja kuitenkin yhtä aikaa tietää, että kaikki ei ole tässä.

Myöhemmin kuulin, että Joel Haahtela on kääntynyt ortodoksiksi. Olen iloinen, että hän on löytänyt hengellisen kotinsa. Samalla mietin, onko meillä luterilaisilla suuriin kysymyksiin liian selvät ja nopeat vastaukset. Puuttuuko meiltä mystiikan ja estetiikan taju?

Siltä usein tuntuu, kun käy seurakuntataloilla tai leirileskuksissa eri puolilla Suomea. Näihin rakennuksiin on seurakuntien elämä, toiminta ja kohtaamiset painottuneet viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Vain harva seurakuntakeskus koskettaa kauneudellaan. Kristillistä symboliikkaa tai taidetta on esillä vähän. Viihtyvyys ja kotoisuus on jäänyt virastomaisuuden alle.

Seurakuntakeskusten historia ei ole kovin pitkä. Sitä ennen ihmisiä kohdattiin kirkoissa, rukoushuoneissa ja pappiloissa. Pappiloiden puutarhat olivat kauniita paikkoja ja monet pappilat toimivat myös alueen kulttuurikeskuksina. Pappilakultturi on väistynyt, eikä sellaiseen paluuta isosti ole. Seurakuntien talouden kiristyessä monista kiinteistöistä tullaan luopumaan ja kirkkotilojen merkitys tulee entisestään kasvamaan. Monia toimintoja palautetaan kirkkoihin ja kirkkoja remontoidaan monikäyttöisiksi. Peruskorjaukset on suunniteltava huolella, vaalien estetiikkaa, toimivuutta ja rakennusten terveyttä.

Näissä muutoksissa on tärkeää miettiä myös kirkon ja kirkonmäen kauneutta, joka mahdollistaa pyhän kokemuksen. Kirkkojen ympäristöt ja hautasmaat ovat usein kauniilla paikalla, puusto on vanhaa ja maisema sulkee sisäänsä ihmisten ja sukujen elämän tärkeitä kohtia. Kaaottisessa maailmassa ihmiset kaipaavat ympärilleen kauneutta ja tyyneyttä, joka pitää meidät koossa. Paikkoja, joihin palata ja joista etäämmältä voi katsella omaa elämää.

Haahtelan kirjan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen luostariin. Kirjan miehen saa liikkeelle avioero. Liikkelle panevat voimat ovat monenlaisia, mutta olennaista on, että etsivä ihminen otetaan kysymyksineen lämpimästi vastaan. Tarvitsemme myös luterilaisessa kirkossa tällaisia hengähdyspaikkoja, joissa valo on erilaista, ”paperinohutta ja vaaleaa”. Paikkoja, joissa on joku, jonka puoleen voi kääntyä, kun se tuntuu tärkeältä tai välttämättömältä. Paikkoja, joissa kysyä elämän mieltä ja ihmetellä Jumalaa.

Onneksi meillä on metsät ja rannat, kirkot ja hautausmaat, pienet retriittitalot ja yksi evankelisluterilainen luostari Enonkoskella. Minusta se ei kuitenkaan riitä. Meidän tulisi katsoa tilojamme toisin silmin ja tietoisesti tuoda niihin kauneutta. Meidän tulee pitää edelleen hyvää huolta hautaismaistamme ja rakentaa kirkkojen ympärille puistoja ja puutarhoja, jotka syvällä tavalla mahdollistavat pyhän kohtaamisen.

Mari Leppänen

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *