Ristiveto

Elokapina, Jeesus ja toinen poski

Mannerheimintiellä istuvat elokapinalliset ovat herättäneet minussa ristiriitaisia tunteita. Ristiriitaisista tunteista syntyy yleensä hyödyllistä pohdintaa, ehkä siis tästäkin. Pohdintaa ainakin.

Lööppimedian yleisökommenteissa elokapinaan on suhtauduttu pääosin halveksuvasti, eikä päättäjiltäkään ole kauheasti tukea herunut. Suomalaiset arvostavat perinteisesti lakia ja järjestystä, joten liikenteen tukkiminen ja muu vastaava kansalaistottelemattomuus leimataan helposti epävakaiden ihmisten hörhöilyksi, joka häiritsee kunniallisten ihmisten elämää.

Ymmärtäväisempiäkin ääniä on kuulunut. Muun muassa Piispa emeritus Eero Huovinen on vihjannut, ettei ilmiöön kannattaisi suhtautua vain järjestyshäiriönä, vaan kuunnella kapinallisten viestiä. On myös muistutettu, että rauhanomainen kansalaistottelemattomuus on ennenkin ollut myönteisesti yhteiskuntaa muuttava voima, kuten Martin Luther Kingin luotsaamassa kansalaisoikeustaistelussa 1960-luvulla.

Itsekin suhtaudun myötätuntoisesti mielenosoittajiin. Onhan ilmastonmuutos ilmeisen todellinen ja iso ongelma, ei ihme että moni siitä ahdistuu. Mutta onko räväkkä kapina toimiva keino asioiden muuttamiseksi?

Voisi luulla, että mitä isompi kriisi, sen suurempi kapina tarvitaan. Minusta on kuitenkin harhaanjohtavaa puhua ilmastonmuutoksesta kriisinä. Kriisit ovat lyhytaikaisia, ohimeneviä ilmiöitä, joissa ihminen toimii ikään kuin hälytystilassa. Tällaiseen toimintaa pätevät erilaiset psykologiset lainalaisuudet kuin vuosia kestäviin prosesseihin.

Esim. koronapandemia oli luonteeltaan kriisi vain muutaman viikon ajan. Ihmiset hyväksyivät aluksi radikaaleja ratkaisuja, koska oli akuutti hälytystila. Pandemian pitkittyessä on alettu yhä enemmän arvostella rajoituksia ja puhua avautumisesta ja uudesta normaalista. Ei siksi, että virus olisi selätetty, sillä vasta kolmannes maailman ihmisistä on rokotettu. Psykologinen normaaliuden tarve on vain niin valtava, kukaan ei jaksa olla jatkuvasti hälytystilassa.

Jaksaako elokapina? Mistä he saavat virtaa, jos taistelu jatkuu vuosia? Ehkä siitä, että he ovat onnistuneet kääntämään ahdistuksen voimavaraksi. Pelkään kuitenkin, että se on voimavara vain heille itselleen, ei planeetallemme.

Kuunnellessani televisiosta kapinoitsijoiden iskulauseita ja niiden saamia taputuksia tuli mieleen lähinnä urheiluseuran fanijoukko tai äärikarismaattinen rukouskokous. Yhteenkuuluvuuden tunne oli selvästi vahva. Tällaisessa kuplassa elävältä jää huomaamatta, että yhteishengen hinta on ihmisryhmien välisten psykologisten raja-aitojen kasvaminen entisestään. Juuri näiden raja-aitojen purkaminen olisi välttämätöntä sellaisen kriisin ratkaisemiseksi, joka koskettaa koko ihmiskuntaa.

Ilmastonmuutos on todellinen ongelma, ja siihen on mahdollista löytää todellisia ratkaisuja. Mutta sitä ei ratkaista julistamalla se kriisiksi ja tuomitsemalla niitä, jotka eivät ymmärrä kriisin syvyyttä. Todelliseen muutokseen tarvitaan pikemminkin myötätunnon vallankumous, aito rauhanliike.

Tässä kohden juuri kirkolla on jotain sanottavaa – siltä osin kun se keskittyy varsinaiseen tehtäväänsä, Jeesuksesta puhumiseen.

Jeesuksesta tehdään nykyään helposti radikaali kapinallinen, joka riehuu ja kaataa pöytiä kaikkialla missä köyhiä sorretaan. Sellainen Jeesus sopii kyllä hyvin monen nykyihmisen agendaan, mutta on kaukana siitä toisen posken kääntäjästä, jonka Raamattu esittelee.

Olen vakuuttunut, että ihmiskunnan ainoa todellinen toivo globaalien uhkien edessä on siinä nöyryydessä ja armollisuudessa, jota Jeesus tahtoo meille opettaa. Tarpeeksi on tässä maailmassa uhottu ja tuhottu, enää ei ole varaa lietsoa minkäänlaista vastakkainasettelua. On aika palata ristille, sen Jeesuksen luo, joka ei tehnyt pahalle vastarintaa, vaan hyväksyi, että paha on. Se näytti hulluudelta, mutta oli avain syvimpään mahdolliseen myönteiseen muutokseen.

Jeesuksen ristiltä meillekin avautuu toivo. Se on toivo taivaasta ja tuonpuoleisesta, mutta yhtä lailla toivo sovinnosta tässä maailmassa – sovinnosta toisten ihmisten ja luonnon kanssa. Sovintoa kannattaa tavoitella jo nyt, kaikilla mahdollisilla tasoilla.

On hyvin ristiriitaista panna toivonsa siihen, että taivaassa yhtäkkiä osaisimme elää sovussa, jos tässä ajassa lietsomme vastakkainasetteluja. Jos siis kristittyinä tahdomme olla uskottavia sanomamme kanssa, meidän on näytettävä mallia sellaisesta rauhantyöstä, joka ei ole tästä maailmasta. Se tarkoittaa kaikenlaisista viholliskuvista luopumista, samalla puolella olemista kaikkien ihmisten kanssa. Vain siitä avautuu tulevaisuus ja toivo, niin tässä ajassa kuin tulevassa.

2 kommenttia

  1. Tämä oli erittäin hyvä kirjoitus, Jaakko. Tuon kriisitilan ja nöyryydestä nousevan rauhantahtoisen työn eron
    osasit hienosti esittää!
    Voitko tarjota Kotimaahan, olisi hyvä sinne?

    1. Kiitos, Marja! Miksei sopisi Kotimaahankin. En vain ole tottunut tarjoamaan kirjoituksiani. Annan kyllä yleensä julkaista jos pyydetään, vähän tietty kontekstista riippuen. Ja tätähän saa jakaa!

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *