Perjantainen näkymä Rauman väliaikaiselle bussiasemalle, joka sijaitsee Rauman seurakunnan virastotalon, työpaikkani, vieressä. Asfalttikentän keskellä pari bussikatosta ja pientä puuta. Kaukana olevalla bussipysäkillä on keski-iän ylittänyt mies ja työkaverini Riitta-pappi. Miehellä on monta muovikassia, ja yhdestä hän tarjoaa banaania papille. Pappi selittää miehelle, että hänen kannattaisi nyt siirtyä toiselle pysäkille, sillä hän oli nyt väärällä pysäkillä. Menen toimistoon miettien, että seurakunnan työntekijän työ on kyllä moninaista – kun bussiasema on toimiston vieressä niin neuvotaan myös oikea pysäkki.

Myöhemmin kuulin Riitalta, että hänen kanssaan bussiasemalla oli paperiton henkilö, joka oli aiemmin asunut Rauman seurakunnan majoituksessa. Turussa nykyään asuva henkilö oli anonut turvapaikkaa huonolla menestyksellä. Pappi ja seurakunnan diakoniatyöntekijä olivat aamulla yhdessä miettineet miten voivat tässä tilanteessa auttaa kanssaihmistä, joka oli käymässä Raumalla.  Kävi ilmi, että paluulippu oli väärään suuntaan. Pappi kävi ostamassa uuden bussilipun. Työkaverini kuvasi sitä voimattomuuden tunnetta, kun byrokratialle ei voi mitään. Mutta toisaalta silti voi jotenkin auttaa ja olla läsnä toiselle. ”Tehdään se mitä voidaan”, Riitta kertoi.

Papilla oli jo hieman kiire iltapäivän siunaustilaisuuksiin, mutta hän pysähtyi sen ihmisen kohdalle, joka tarvitsi apua. Tätä vahvuutta ja läsnäoloa ihailen työkavereissani ja seurakunnassani. Pienillä teoilla voi olla suuri merkitys juuri sillä hetkellä yhden ihmisen elämässä.

Samana aamuna olin pysähtynyt mielenkiintoisen lehtijutun äärelle: 90-vuotishaastattelu teologian tohtorista Pirkko Lehtiöstä. (Helsingin Sanomat 25.8.2022)

Puhuttelevassa kuvatekstissä Pirkko Lehtiö toteaa: ”Kirkon merkitystä ei ratkaise jäsenmäärä, vaan se että kirkossa on työntekijöitä, jotka uskaltavat katsoa asioita sellaisina kuin ne nyt ovat, eikä haikailla vanhaan”.

Hienosti sanottu. Ensinnäkin kirkolla on merkitys, ja se merkitys tulee siitä, että kirkko – siis sen työntekijätkin, ovat läsnä ajassaan.

Pirkon kiteytys on raikas, utelias ja rohkea. Vaatii myös uskallusta ja aitoa uteliaisuutta katsoa asioita sellaisina kuin ne ovat. Miten asiat nyt ovat? Mitä lapset ja nuoret ajattelevat? Mikä merkitys kirkolla voisi olla tässä päivässä heidän elämässään? Kuka tällä hetkellä tarvitsee tukea? Kuka tulee tänään vastaan?

Haastattelussa Lehtiö kertoo monipuolisesta urastaan kirkossa ja siitä ryminästä, joka lasikaton murtaminen synnyttää. Ja toisaalta hän kuvaa sitä kouriintuntuvaa iloa, joka oli läsnä hänen pappisvihkimyksessään vuonna 1988. Sukupuolten välinen yhdenvertaisuus on noista ajoista edistynyt kirkossa ja yhteiskunnassamme, mutta Pirkko on oikeassa sanoessaan, että naisen asema tarvitsee jatkuvasti huomiota, eikä pelkästään kirkon sisällä. Tämä pätee yhdenvertaisuuteen laajemminkin – koskien esimerkiksi ikää, etnisyyttä, seksuaalista suuntautumista, vammaisuutta. Miksi meidän on edelleenkin vaikeaa katsoa ihmistä hyväksyvästi sellaisena kuin hän on? Merkityksellisyyden kokemukseen vaikuttaa millaista yhteyttä koemme toisiimme, läheisiin ihmisiin ja yhteisöihin. Pienilläkin katseilla ja teoilla voi olla suuri vaikutus, suuntaan tai toiseen.

Mitä kävi banaanille? Mies ojensi ystävällisesti papille kiitokseksi banaania. Pappi kiitti ystävällisesti ja kehotti häntä syömään itse vitamiinipitoisen evään. Banaani lähti Raumalta Turkuun. Haluaisin uskoa, että mukana oli myös ripaus toivoa.