Kansakouluajalla ja peruskoulun ensivuosikymmenillä kouluissa arviointi tapahtui saamalla numeroita jouluna ja kevätjuhlissa. Kokeiden lisäksi opettajat arvioivat pitkin matkaa tapahtumia ja tuntiosaamista palkittiin myös numeroa muodostettaessa. Yhteiskunnallisen markkinaliberalismin noustessa 80-luvulta alkaen myös koulujen arviointi muuttui vähitellen. Ensin lisättiin itsearviointia ja pyrittiin pois ajatuksesta, jossa vain lopuksi tehdään arviointi.  Arvioinnin tehtävänä on parhaimmillaan edistää oppimista ja suunnata sitä esimerkiksi käytettyjen menetelmien suhteen. Uuden arviointitrendin taustalla oli kuitenkin markkinoiden tuoma tehokkuusajattelu, jota opettajat onnistuivat loiventamaan ihmiselämään soveltuvammaksi.

Nyt olemme arvioinnissa saavuttamassa oman lakipisteensä. Sähköiset materiaalit mahdollistavat helposti kaiken arvioinnin. Kotitehtävät on helppo arvioida sähköisestä järjestelmästä. Tällöin kaikesta tekemisestä tulee osa jatkuvaa koetta, jossa ikään kuin kerätään numeroa.  Esimerkiksi tämän hetken lukiolaisen tulee jo ensimmäisestä lukiopäivästä lähtien kerätä hyviä arvosanoja ympärivuorokautisesti saavuttaakseen myöhemmin haluamansa jatko-opiskelupaikan.

Korostunut arviointi ja nuorten asettaminen varhain määrittelemään oppimispolkuaan tulevaisuuden ammattihaaveiden pohjalta on varmasti tietyssä mielessä tehokasta. Se tuottaa osasta ihmisistä yhteiskunnalle tärkeitä toimijoita. Yhä suurempi osa uupuu samaan aikaan ja irtoaa järjestelmästä, syrjäytyy.  Lapsen ja nuoren elämä toki voidaan nähdä välivaiheena johonkin, mutta sen välineellistäminen ei tee oikeutta ihmisen arvolle.

Murrosikään kuuluu oman itsensä etsiminen ja löytäminen.  Itse 80-luvun nuorisona, työväestön kaupungin osan kasvattina, en ollut koskaan kuullut kansanrunoustieteestä. Olin nähnyt, että on olemassa sellaisia akateemisia ammatteja kuten lääkäri, pappi ja opettaja. Jos tuolloin olisi ollut tehtävä samaan tapaan valintoja kuin nyt, olisi moni yleissivistävä asia jäänyt syrjään tavoitteiden kannalta tarpeettomana.

Jos jonkun asian kristinuskon ydinsanomasta voisi vinkata koulujen kehittämiseen niin oman kokemushistorian kautta se olisi rakkaus.  Rakkaus siihen, että jokainen ihminen on arvokas juuri sillä hetkellä, kun hän elää tässä ja nyt. Rakkautta olisi tila kysyä mitä sinulle nyt kuuluu ja joku vielä kuuntelisi vastauksen. Sitten voitaisiin mennä johonkin päivän hauskaan teemaan, kuten murtolukuihin. Rakkautta olisi myös se havainto että kaiken ei tarvitse olla näennäisen tehokasta vaan inhimillisyyskin on hyvä vaihtoehto.

Juha Luodeslampi