Ristiveto

Mari Leppänen

Arvaamaton syksy – löydä puutarhasi, vaali paratiisia, varjele rauhaa

Elokuu on uusien alkujen kuukausi. Uudet koulupolut, opiskelupaikat, harrastukset ja arki kutsuvat jälleen. Kun katsoo koulunsa aloittavia, muistaa itsekin sen tunteen, kun on innoissaan ja jännittää yhtä aikaa. Ekaluokkalaisen ilme on kirkas ja ujo, niin kuin joka syksy, mutta samalla tämä elokuu on erilainen. Näyttää siltä, että poikkeusolot tunkeutuvat jälleen osaksi arkea.

Olo on levännyt, mutta koronakevään jäljet tuntuvat vielä. Kesäkin oli erilainen. Monet suunnitelmat muuttuivat: matkat peruuntuivat ja juhlia järjestettiin toisin kuin oli suunniteltu. Oli ajateltava turvallisuutta ja terveyttä, oli suostuttava näkymättömään varjoon. Sain kuitenkin nähdä läheisiä ja ystäviä, sain levähtää, kulkea luonnossa. Auringon nousujen ja laskujen ihastelu kiinnitti tähän hetkeen ja toisaalta avasi aikaa pidemmälle. Itselleni kesän tärkeä hetki oli, kun äitini matkusti erilaisen kevään jälkeen sukujuurilleen, sisarustensa lähelle. Kun nukuin päiväunia hänen ja hänen siskonsa välissä, tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että sain kokea tämän hetken. Tulevasta ei tiedä. Sain tehdä kaikkea sitä, mikä ennen oli itsestään selvää ja mille en ehkä aina osannut antaa erityistä arvoa. Hetkittäin tuntui jopa siltä, että koko korona-aika oli etäinen uni.

Viime kevät merkitsi suomalaisille eri asioita. Toisille se tarjosi levähdystauon, toisilta se vei toimeentulon tai terveyden, joiltakin elämän. Kevät opetti uusia työtapoja, toisten työtaakka väheni, toisten moninkertaistui. Harrastukset jäivät tai muuttuivat. Ystäviä, työkavereita tai läheisiä ei nähty samalla tavalla kuin aiemmin. Yhtäkkiä tavallisen elämän perusedellytykset olivat uhattuina: terveys, läheiset ihmissuhteet, työ ja toimeentulo. Kevät koetteli kokonaan uudella tavalla elämän merkityksen kokemusta, luottamusta ja toivoa. Koronakevät myös syvensi ja teki näkyväksi eriarvoisuuden. Kevään jäljet näkyvät meissä eri tavoin ja nyt näyttää siltä, että ottaa aikansa, ennen kuin kuorma on purettu.

Toivottavasti kesä tarjosi hengähdystauon, mahdollisuuden lepoon, sillä näyttää siltä, että edessä ei ole tavallinen syksy: poikkeusolot alkavat tunkeutua normaalioloihin ja se uuvuttaa ja pelottaakin. Samaan aikaan kun oman elämän peruskysymykset ja koko maailman tilanne huolestuttaa – ja kaipaa sitä ihan tavallista arkea – asiantuntijat vetoavat siihen, että emme yrittäisi palata entiseen normaaliin.

Meitä muistutetaan siitä, että tarvitsemme maailmanlaajuisesti muutoksen kestävämpään elämänmuotoon. Se alkaa arvojen murroksesesta ja sitä seuraavista tekojen ja arkisten käytänteiden hitaista muutoksista, kansallisesta ja maailmanlaajuisesta yhteisestä vastuusta. Jos jotain hyvää, tässä kaikessa on, se on ollut se, että kiireinen ja suorituskeskeinen arki sekä materiaalista hyvinvointia ja jatkuvaa kasvua ihannoivat arvot ovat tulleet kyseenalaistetuksi. Epävarmuus on vienyt elämän suurten kysymysten äärelle ja syviin pohdintoihin. Meidät on havahdutettu inhimillisen, myötätuntoisen, kohtuullisuutta ja luontoa vaalivan arjen ja arvojen merkitykseen. Sitä emme vielä tiedä, mikä muuttuu pysyvästi vai muuttuuko sittenkään mikään. Siksi niin omia kuin yhteisiä oivalluksia on tärkeää edelleen vahvistaa.

Syksyyn käydessä olemme myös erityisellä tavalla tietoisia siitä, että pieni Suomi ei ole mikään erillinen saari. Minun hyvinvointini on riippuvainen läheisteni hyvinvoinnista ja meidän yhteinen hyvä on osa Euroopan ja koko maailman hyvinvointia. Tarvitsemme toisiamme. Emme saa kääntyä sisäänpäin. Vastuullista on suunnata katse sinne, missä korona runtelee erityisellä tavalla jo ennestään köyhyyden ja hädän keskellä elävää ihmistä.

Tänä syksynä on suostuttava painavaan epävarmuudeen tunteeseen. Emme voi suunnitella kaikkea, on jaksettava muovata suunnitelmia yhä uudestaan ja uudestaan. Emme pysty hallitsemaan tautia, elämää, maailmaa. Tämän keskellä emme saa kuitenkaan kadottaa horisonttia. Tulevaisuus voi olla myös hyvä! Toivoa on. Suhteellisuudentajua luo historian kokemukset ja luottamusta se, että ennenkin on selvitty.  

Elokuun alkaessa muistutan itseäni siitä, että nyt on huolehdittava lepopaikoista, omasta ja yhteisestä jaksamisesta. Mitä pidempään kriisi ja sen vaikutukset kestävät, sitä kovemmalle jokainen meistä joutuu. Poikkeuksellinen aika vie voimavaroja silloinkin, kun omassa elämässä kaikki on ihan hyvin. Yhdessä voimme murtaa aukkoja yksinäisyyden, pelon ja näköalattomuuden muureihin.

Kesällä luin Nelson Mandelan elämäkerran. Olen sen jälkeen usein ajatellut puutarhaa vankilan parvekkeella. Hänelle se loi toivoa ja uskoa pitkien vankeusvuosien aikana. Puutarhan avulla hän selvisi. Puutarha on vuosituhansien ajan merkinnyt turvaa ja paratiisia pahaa maailmaa vastaan. Puutarha tulee ymmärtää vertauskuvallisesti: se voi olla mikä tahansa lepopaikka, oman rauhan ja sisäisen maailman vaalimisen paikka. Mullan sijaista kädet voivat hyvin olla vaikka taikinassa. Oli puutarhasi mikä tahansa, se kiinnittää tähän hetkeen, luo rytmiä ja avaa horisonttia myös kauemmas.

Löydä puutarhasi, vaali paratiisia, varjele rauhaa.

Mari Leppänen

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *