Yksittäisillä kirjoilla, teksteillä tai jopa kirjaimilla on toisinaan ratkaiseva merkitys uskonnollisen yhteisöjen uskontulkinnalle.

Läpi 2000-luvun on julkisuudessa käyty keskustelua vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä. Keskusteluiden yksi pysyvä jälki piirtyy viime vuosina julkaistuista kymmenistä  lestadiolaisuutta tarkastelevista kirjoista: tutkimuksista, asiantuntijapuheenvuoroista, kokemuskirjoista ja kaunokirjallisuudesta.

Uusia kirjoja on tullut lyhyessä ajassa niin runsaasti, että voidaan jo puhua vanhoillislestadiolaisuutta koskevan kirjallisuuden aallosta tai ilmiöstä. Tässä vain muutamia omalle pöydälle ilmestyneitä tekstejä mainitakseni: Haavoitettu yhteisö 2011, Maijan tarina 2011, Lestadiolaisuus tienhaarassa 2013, Taivaslaulu 2013, Taivaan taimet 2013, Tuoreet oksat viinipuussa 2013 ja Erään prosessin kuvaus 2013.

Paljon luetut tekstit ovat liikkeen murroksen tai muutoksen symboleja. Kirjat ovat otteeltaan analyyttisia ja niiden lukeminen on merkinnyt monelle liikkeen ihmiselle uskon viattomuuden loppua. Ne ovat pakottaneet kasvokkain liikkeen monimuotoisen historian ja  nykytodellisuuden kanssa. Kaikkein hätkähdyttävimpiä ovat olleet aiemmin vaietut tarinat hengellisestä ja seksuaalisesta väkivallasta. Oma tarpeensa on myös liikkeen opillisia erityispiirteitä analysoivilla teksteillä. Nyt julkaistuista kirjoista nousee esiin monia mielenkiintoisia teemoja, joista polttavimmat ja kaikkein laajimmin liikkeen ihmisiä koskettavimmat kysymykset taitavat koskea liikkeen ehdotonta opetusta Jumalan valtakunnasta (vain näin uskoen voi pelastua) ja ehkäisystä.

Kirjojen tarinat, analysoivat tekstit ja nykytodellisuuden kuvaukset havahduttavat  ymmärtämään  liikkeen ajattelun taustoja. Samalla ne auttavat hahmottamaan, miten julkisuudessa on viime vuosina opeteltu monimuotoisuuden hyväksymistä. Enää uutinen ei näet ole se, että vanhoillislestadiolaisuudessa on kyse monimuotoisesta kansanliikkeestä, jossa ihanteet ja todellisuus ovat välillä kaukana toisistaan.

Tuore kirjallisuus on vaatinut rohkeilta lestadiolaisnaisilta ja -miehiltä paljon. Avoimuuden hintana liian moni on ajautunut yksinäisyyteen, järkkynyt mieleltään tai saanut sieluunsa vamman. Hinta on ollut suuri, mutta ehkäpä välttämätön, kuten Erään prosessin kuvauksessa (2013) sanotaan: ”Jos kaikki aina vaikenevat, mikään ei koskaan korjaudu. Siksi on pakko kirjoittaa.” Avointa ja välillä kirpeääkin lestadiolaispuhetta on tarvittu uuden sukupolven takia ja myös siksi, ettei koulussa tai työpaikoilla ketään syrjittäisi lestadiolaisuuden tähden, ja siksi, ettei liikkeen sisällä joutuisi kiusatuksi valtavirrasta poikkeavien elämänkokemusten tai ajattelun vuoksi.

Toivottavasti ei tarvita enää yhtään uhria.

Puhetulvan onnellisin muutos on siinä, että tänään on enemmän tilaa olla eri tavoin vanhoillislestadiolainen. Uskon, että moni liikkeen vastuunkantaja, vaikka tunteekin sisimmässään murroksen raskauden, kokee myös kiitollisuutta aikuiseksi kasvaneesta herätysliikkeestä.

Liikkeelle aikuiseen ikään ehtiminen on merkinnyt muun muassa sitä, ettei liikettä enää sido elämäntapojen samankaltaisuus, vaan enemmänkin tuttu kieli ja sanoma jokaiselle kuuluvasta armosta. Nöyryys on lisääntynyt, Jumalasta on tullut suurempi ja armollisempi. Minun ei tarvitse tietää toisten puolesta, kannatella Jumalaa, vaan Jumala kantaa minua juuri tällaisena. Muutos on tarpeen ja merkittävä.   

Toivon, että tänään vanhoillislestadiolaisuus ei ulossulje kritiikkiä, vaan haluaa ottaa sen vakavasti, kuulla. Tulevaisuuden rakentamiseen tarvitaan monenlaisia näkökulmia. 

Aikuiseksi kasvanut liike uskaltautuu myös vuoropuheluun toisenlaisten kristittyjen kanssa ja oivaltaa ettei pelkästään vanhoillislestadiolaisuus ole Jumalan valtakunta, vaan luottaa siihen, että liike on osa Jumalan valtakuntaA.