Kala-apajilla

Kesän ensimmäiset kantarellit pannulle


Mökkitiemme varrella on aurinkoinen sammalmätäs, johon ilmestyvät aina ensimmäiset kantarellit. Ne näkee auton ikkunasta. Ohi ajaessa on kätevä päivittää, joko on aika lähteä oikein jalkojen kanssa metsään.
Muutama päivä sitten tsekkasin paikan varovaisen toiveikkaana, koska olin jo pari viikkoa sitten nähnyt hämmästyksekseni ensimmäisen punikkitatin. Turhaan tsekkasin.
Keltalakkeja ei näkynyt vielä tänäänkään ensin auton ikkunasta, mutta paluumatkalla en malttanut olla nousemasta autosta ulos katsomaan tarkemmin. Ja pilkistihän sieltä sammaleen seasta muutama kantarellinpoika pontevasti kuin nuoren miehen finni (yksi heistä kuvassa, ei kuitenkaan finni).

Siltä seisomalta säntäsin paremmille sieniapajille ja heitin suunnitelmani kalastamisesta syvänteiden syvimpiin syövereihin. Kalastaminen on maistunut viime päivinä puulta huonon syönnin vuoksi. Tosin Saton Niko herätteli taas toiveita paremmasta lähettämällä viestin ja kuvan yhdeksänkiloisesta, 110-senttisestä hauesta, jonka hän oli saanut vetouistelemalla. Toisen, viisikiloisen hauen ihmemies oli saanut lipalla.
Sienestämisessä on jotain hyvin samaa kuin kalastamisessa. Ja onhan mies perusluonteeltaan metsästäjä niin kalastaessaan, sienestäessään kuin pussatessaan: aina pitää saalista saada.
Sain kalastuskipinän jo nuorena poikana isältäni ja sienestämiseen opetti äitini. Kalastuspaikkojani saatan monille tuttaville paljastaa, mutta sienipaikkoja vain harvoille. Kalat liikkuvat ja pyydettyjen tilalle voi uida toisia. Sen sijaan sienet eivät ui – paitsi korkeintaan pannulla kermassa – ja samaan mättääseen niitä kasvaa yleensä vain kerran, kaksi tai enintään kolme kertaa kesässä.
Sienestämisessä, kuten kalastamisessa, pitää oppia tunnistamaan paikat, joissa näitä luojan luomia voi ylipäätään olla. Sienien lymyilymättäät oppii haistamaan metsän muotojen, ilmansuuntien ja kasvillisuuden perusteella aivan samoin kuin kala-apajat rannan ja pohjan muotojen sekä vesikasvillisuuden perusteella. Kun näen sienen aavistamassani paikassa, on riemu melkein yhtä suuri kuin kalan napatessa juuri siitä, mistä pitikin. Ja kuten kalastaessa, myös sienestäessä otetaan ryyppy vain yli viisikiloisen kunniaksi.
Tiedä sitten onko aikainen kevät syynä siihen, että sienestyskausi näyttää alkavan jo niukasti kesäkuun puolella, mikä on omien muistikuvieni mukaan ainakin parisen viikkoa normaalia aikaisemmin. Kantarellejakin suurempi yllätys oli löytää herkkutatti, joka tosin oli jo matojen runtelema (kuva).

Kantarellilöydökseni eivät toki ole mitään harvinaisuuksia. Äitini tuttavat kertovat nähneensä niiden alkuja niin Rymättylässä kuin Merimaskussa. Kanterellit olivat Korppoossakin niin pieniä, että ne piti enimmäkseen jättää vielä maahan kasvamaan.
Milloin muuten joku viranomainen keksii asettaa sienille alamitan? Muutama keltalakki oli jo parin euron kolikon kokoinen halkaisijaltaan, mutta onko kymmenen sentin kolikkoa vastaavan poimiminen jo luonnonsuojelurikos?
Greenpeacen ja kantarellityttöjen iskua pelkäämättä – no, ne tytöt saisivat tulla – poimin rohkeasti parisenkymmentä lilliputtia matkaani pannulle paistumaan. Juuri tuossa koossa kantarellit ovat maukkaimmillaan olkoonkin, että niistä nauttiminen ei ole pedofiliasta kaukana.

Auts, juttu meni niin levottomaksi, että läpsäsin juuri itseäni poskelle.
Alkukesänä lienee tullut vettä rihmastoille riittävästi, nyt tarvitaan myös lämpöä. Tästä voi tulla yhtä hyvä sienivuosi kuin edellisvuodesta, jolta allaoleva kuva on. Silloin suurimmat kantarellit olivat niin isoja, että luulin niitä ensin keltaisiksi busseiksi. Vasta istuttuani tunnin yhden päällä ymmärsin, ettei se koskaan lähde liikkeelle.
Tuona kesänä löysin kantarelleja niin paljon, että olin itselleni kateellinen. Hetken kävi mielessä soveltaa sienestämiseenkin kalastamisesta tuttua pyydystä ja vapauta -menetelmää. Heitin pari sientä poimimisen jälkeen kokeeksi olan yli, mutta ne vaikuttivat sen jälkeen niin elottomilta, etten uskonut niiden lähtevän enää kasvamaan samaan tapaan kuin vapautettu kala voinee tehdä.
Tunsin tosin kerran kaverin, jonka nainen pyydysti avioliittoon ja myöhemmin vapautti. Mies jäi henkiin ja joi kuin sieni.  Selvyyden (sic!) vuoksi kerrottakoon, että kyseinen miekkonen ei ole kuvassa, koska tuo heppu on yhä vaimon helmoissa ja kunnon mies. Mutta kippis sienille, kesälle ja naisille.

KALAUKKELI ON KUULLUT, ETTÄ liikaa metsiään salaojittanut mies huomasi elävänsä suotta.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *