Kala-apajilla

Kelluntapuvussa pikkujouluihin

Muotiuutisia: ostin uuden kelluntapuvun, kun vanhasta kelluntatakista alkoi mennä vavan pää kyljestä läpi, pöksyistä oli hauki purrut neliökaupalla kangasta pois ja silakat putoilivat taskujen reijistä nilkoille.

Uusi asu on viides kellunta-asuni. Yleensä yksi asu kestää aktiivikäyttöä nelisen vuotta. Kellunta-asu on päälläni noin seitsemänä kuukautena vuodessa lähes joka viikonloppu. Käyttöpäiviä tulee karkeasti arvioiden noin 60 vuodessa. (Kuva:  Kristiina Jurvainen)
Asun hinta on käyttöpäiviin nähden käsittämättömän halpa. Uusimman asuni hankin alennusmyyntihintaan 90 euroa. Lähtöhinta oli jossain 170 euron tietämillä, mikä lienee lähellä kelluntapukujen keskihintaa.
Hyvälaatuinen kauluspaita saattaa maksaa enemmän ja pikkutakkiakaan ei juuri satasella saa.  Kuitenkin kelluntapuku suojaa päästä varpaisiin ja siihen on käytetty materiaaleja monin verroin enemmän kuin paidanriekaleeseen. Lisäksi kelluntapuvut pitävät vettä, ne ovat lämpimiä, niissä voi olla kymmenenkin taskua, punainen pilli, muita hienoja yksityiskohtia ja – pienen käytön jälkeen niihin tarttuu ihanasti kalan haju.
Kelluntapuku on siis selkeästi menevän miehen ykköspuku, joka sopii vaativiinkin olosuhteisiin – vaikka pikkujouluihin, joista yleensä tullaan vesisateessa kontaten kuralätäkköjen kautta kotiin. Ja jos ei tulla, hankeen on lämmin sammua. Sitä paitsi, tämän asun taskuihin mahtuvat useammat pikkuhousut piiloon – kalakaverien mukaan.
Olen yrittänyt lähteä moniin rippiäisiin, lakkiaisiin ja ties mihin kakkiaisiin parhaat päällä, mutta vaimo ei ole jostain käsittämättömästä syystä hyväksynyt kelluntapukuani juhla-asuksi. Siksi minua näkyy nykyään niin harvoin missään kekkereissä, mistä juhlavieraat muistavat minua jälkikäteen aina kiitellä.

Herrasmieskalastaja pukeutuu merelläkin tummaan pukuun eli pelastautumispukuun, jota voi elävöittää kivasti kalakuvioisella kravatilla.
Yhtään paremmin emme löytäneet vaimon kanssa yhteisymmärrystä niinä kahtena kertana, kun päätoimittaja oli päättänyt lähettää minut pressan linnaan itsenäisyyspäivän juhlista raportoimaan.
Niihin kekkereihin pitää sonnustautua vähintäänkin tummaan pukuun, mutta miksi Ursuitin pelastautumispuku ei muka käynyt? Onhan sekin musta ja vähintään yhtä komea kuin Esko-Juhani Tennilän kauhtana.
Lopulta olin siellä pingviininä pingviinilaumassa. Erotuinko. Jäinkö mieleen. Pääsinkö naistenlehtien kanteen.
Kaislikon reunasta moni muukin asia avautuu vähän kierosilmäisestä näkökulmasta. Yhtenä päivänä ihmettelin, mikä kumma saa äitiyslomalla olevat naiset raijaamaan tuoreet vauvansa näytille työpaikoille. Simpuiltahan ne kaikki vaavelit näyttävät.
Olen ajatellut vastavetona panna elävän hauenpulikan akvaarioon ja kiikuttaa sen toimituksen keittiön pöydälle ihmeteltäväksi. Saisimme siinä sitten miesporukassa lässyttää ja paijata, miten haukeni onkin niin söpö ja kuinka sille onkaan kasvanut jo noin komeat hampaat. Minä siinä sitten manaamaan, ettei kalamiehellä ole helppoa, kun pikkuiselta pitää yhtenään vaihtaa kastuneet vaipat – akvaariossa kun ui.
Hoplaa, nyt muistan, että takavuosina teinkin tämäntapaisen tempun. Vein uutenavuotena kaverille tupaantuliaisiin lemmikkieläinlahjan: olin pannut vedellä täytettyyn isoon lasipurkkiin elävän simpun, jonka olin saanut päivällä pilkillä (harvemmin niitä pilkillä kuolleina saakaan).
Kutsujen naisväki ei tietenkään voinut moista eläinrääkkäystä hyväksyä, vaikka simppuhan on elämänhalussaan sitkeää sorttia. Niinpä puolilta öin, kun olimme juoneet tarpeeksi jaffaa, tilasimme taksin ja menimme vapauttamaan simpun Ukko-Pekan sillan alle Free Willy -leffan innoittamina.
Oli siinä taksikuskilla ihmettelemistä ja naisilla ihailemista, kuinka suoraselkäisiä miehiä me olimmekaan. Sinä yönä oli paljon rakkautta ilmassa.
Työpaikasta puheen ollen, meillä Turun Sanomissa on kaksipannuinen Moccamaster-kaffekone, kun porukkaa on kömpinyt yt-neuvotteluiden jälkeen sen verran pöytien alta piilosta, ettei yksi pannullinen tahdo aamuisin riittää.
Toisinaan joku keittää toiseen pannuun tummapaahtoista kahvia ja toiseen vaaleapaahtoista. Yhtenä päivänä toisen pannun juureen oli ilmestynyt kyltti, joka kertoi juuri sen pannun sisältävän tummapaahtoista.
En voinut olla panematta pannun viereen kertakäyttömukillista vettä ja kirjoittaa viereen lappuun, että kossu.
Ei aikaakaan kun joku oli juonut mukin tyhjäksi ja kirjoittanut alle, että kiitti. Toimittajalta tämä on ihan ymmärrettävää käytöstä, mutta vähänkö olin kateellinen, kun syyllinen oli koko loppupäivän ihan kekkulissa.

Toimituksen juomissa on valinnan varaa.
Viime viikonvaihteessa oli mukava kalastaa, kun ei aiempien viikonloppujen tapaan tullut koko ajan vettä. Nyt tuli myös räntää ja tuuli 15 metriä sekunnissa.

Viime viikonvaiheen keli heitti laiturilla ”kuivumassa” olleet verkot tötterölle. Saunasta oli aika extremeä mennä tästä uimaan. Vaimokin tuli. Aika äijä.
Taimenet olivat menneet tuulta pakoon tyyneen. Minulla oli neljä taimentapahtumaa, mutten vieläkään saanut joulukalaa ylös asti. Jalaksen Tomppa sen sijaan sai  vuoden 2017 joulukalan – mikä tarkoitti sitä, että kala tarvitsi täysimittaiseksi tullakseen pari vuotta kasvuaikaa – ja sunnuntaina sitten 3,2-kiloisen komistuksen tulevan joulun pöytään. Siitä vonkaleestahan syö koko Gyltön linnakkeen väki, ainakin nyt kun siellä ei ole pahemmin solttuja.
P.S. KALAUKKELI ON KUULLUT, ETTÄ seksuaalivähemmistöön kuuluva työtön rakennusmies päätti ottaa asspestin.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *