Kala-apajilla

Hylje luuli minua miehekseen


Kiikarit. Ne kannattaa aina olla kalaveneessä mukana. Ja niin pitäisi olla myös oikea kamera.
Istuin siikaongella eilen aurinkoisena ehtoona suuren lahden pohjukassa, kun sinne ajoi kalajamppa veneellään kaislikon reunaa virvelöimään. Ihmettelin, miksi mies ihan tyvenessä heittelee. Kun siikakaan ei ollut oikein syönnillään, hain veneestä kiikarit ja aloin seurata, tuleeko sieltä muka kalaa. Ei tietenkään tullut.
Siinä välissämme, parin sadan metrin päässä minusta oli kivi, joka normaalilla vedenkorkeudella on pinnan alla. Nyt siitä oli muutama neliö – vaikkei asumattomilla kivillä mitään neliöitä ole – pinnan yläpuolella.
Kiikarinäkymä osui kiven vieressä olevaan liikkuvaan moloon, jonka pian tunnistin hylkeeksi. Se teki välillä hurjia syöksyjä kohti kiveä. Päättelin, että se yritti ajaa pois kivellä olleita lokkeja. Lopulta se siinä onnistuikin paitsi, että yksi itsepäinen selkälokki ei suostunut hievahtamaankaan.
Hylje ei lopulta antanut lokin häiritä, vaan hinautui kivelle nauttimaan ilta-auringosta. Lokki katsoi hetken päästä viisaammaksi poistua. Pelkäsi varmaan, että sadan kilon rasvapallero pyörähtää päälle.
Viiksiniekka ei tullut kivelle vain pistäytyäkseen, vaan jäi siihen olemaan. Eikä ihme kaiken sen vaivan jälkeen. Ensin se sai hätistellä siivekkäitä puoli tuntia pois kiveltään eikä vyöryminen kuivalle kalliolle näyttänyt onnistuvan raajattomalta ihan helposti. Siinä se kuitenkin lopulta pötkötti kuin Loiri, muttei sentään laulanut.
Kun hyljettä katsoi kiikareilla, se sulautui kiveen aika saumattomasti. Mieleeni tuli ne pari arvoituksellista kertaa, kun vastaavanlaisen kivikon tuntumaan veneelläni rekaamalla heittämään valuneena olen suorastaan pelästynyt helvetillisiä pyörteitä kivikon rantavedessä. Arvoitukseksi on jäänyt se, voiko niin suuria pyörteitä lähteä kalasta – vai olisiko niiden aiheuttaja ollutkin sukeltamaan sännännyt pintakivi, siis hylje.
En voinut välttää kiusausta ottaa asiasta selvää. Halusin nähdä millainen vana jää, kun hylje häipyy kiveltä. Muistin, että hyljettä kannattanee lähestyä veneellä hijaa, jottei se pelästyisi heti mereen.
Mitä vielä. Olin hämmästynyt, kun nestori päästi minut metri metriltä lähemmäs. Loputa välillämme ei ollut kuin runsas viitisen metriä vettä, lähemmäs en voinut yrittää  potkuria riskeeraamatta.
Tietenkään minulla ei ollut muuta kameraa mukana kuin Iphone, jolla ei kovin hääppöstä kuvajälkeä synny, ei varsinkaan, jos sillä yrittää zoomata. Nuo ylläolevat zoomaamattomat kuvat eivät anna oikeata käsitystä siitä, kuinka lähellä hyljettä olinkaan. Kaiken kukkuraksi kohde ei ollut moksiskaan, vaan antoi kuvata ihan rauhassa useamman minuutin.
Hylje luuli minua varmaan lajitoverikseen, koska lähestyin sitä ruskea nahkareuhka päässäni ja naama parran peitossa. Kaiken lisäksi haisin varmasti enemmän kalalle kuin ihmiselle.
Näinkin aivan selvästi, kuinka hylje iski minulle flirttaillen silmää. Se nostatti kummasti uskoani siihen, että miehinen vetovoimani ei ole aivan tyystin kadonnut kaislikkojen kätköihin.
Toivon sydämestäni, että hylje oli naaras.
Hylje taisi havaita tyhjän kalapyttyni ja tuumata, ettei tuosta hepusta kunnon mieheksi olisi. Niinpä se otti hatkat. Mojovat pyörteet jätti jälkeensä.
Enpä ole ennen nähnyt hyljettä noin läheltä, paitsi kahdesti. Toista pääsin kosketusetäisyydelle, mutta se hylje kelluikin meressä kuolleena. Toisen, pienen sellaisen, löysin hengettömänä verkostamme.
Kerran luulimme nostavamme elävän hylkeen jopa veneeseen, mutta se paljastuikin koiraksi. Mokama oli karannut uimaan Houtskarin Hyppeisten maatalon oven raosta kalastamaan lähteneen isäntänsä perään. Kun palailimme kollegani kanssa iltasella kalaretkeltä kohti majapaikkaamme , näimme molopään vedessä ja otaksuimme, että hyljehän se sieltä ui vastaan.  Hieman ihmettelimme, että miksi hylje haukkuu. Asia selvisi silmänräpäyksessä, kun kollega sai siitä hyvän niskaotteen ja nosti veneeseen. ”Perkele, tämähän on meidän Pablo”, pääsi kalakaveriltani.
Ei siinä muuten mitään, mutta kun tuona pyhäinpäivänä koira oli uinut ainakin meripeninkulman ellei parikin neliasteisessa vedessä. Voisiko olla niin, että Pablon isä oli hylje?
Taitaa olla niin, että pariviikkoisen kevätkalalomani mieleenpainuvimmaksi kokemukseksi ei jääkään mikään taimenen tai hauen väsytys, vaan tuo eilinen hyljekokemus. Tosin mahtitaimeneenkin on vielä mahdollisuus, sillä pohjoistuulet painoivat veden lämpötilan alle seitsemän asteen.
Anteeksi nyt vaan kaikki ammattikalastajat, mutta kohtaaminen hylkeen kanssa oli taas sellainen tapahtuma, etten millään voi olla sitä mieltä, että ihmisen pitäisi alkaa miikkulaisia lahtaamaan.
Korjaus 8.12.2014: Kuvien eläin taitaa olla itämerennorppa eikä harmaahylje. (näkyy paremmin seuraavan blogin kuvista)
KALAUKKELI ON KUULLUT, ETTÄ koiraihminen asteli avioalttarille rakki päällään, mustissaan.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *