Extreme

Stressintäyteiset tanssiaiset

Eräs koulukaverini sai minut huomaamaan, miten yksitoikkoisia keskusteluja lukiossa oikeastaan käydään. Samat asiat käydään läpi tuhat kertaa kuukauden aikana, ja kuumat puheenaiheet vaihtuvat jaksottain. Koko kakkosvuoden kevään ja abivuoden syksyn kestävä autokoulu- ja ajokorttihäslinki vaihtuu ylppäreihin ja myöhemmin pääsykokeisiin. Tällä hetkellä lukiossa kaikki keskustelevat vanhojentansseista.
Itse en vaihtovuoteni ja kakkosvuoden poikien vähyyden takia ole vielä löytänyt paria, ja jotenkin aika on hurahtanut valtavan nopeasti ja tanssiharjoitusten pitäisi jo alkaa. Alitajuinen stressini mekon ja parin löytämisestä saa minut näkemään painajaisia, joissa mekot loppuvat kaupoista juuri tansseja edeltävänä iltana, tai joissa ykkösen pojat nauravat minulle päin naamaa, kun uskaltaudun pyytämään heitä parikseni.
Kiusalliset hiljaisuudet on helppo täyttää mainitsemalla sanan ”vanhat”. Utelu ja panikointi alkaa saman tien. Kommentit, kuten ”Siis mitä?! Eikö sulla oo vielä paria!”, ”Mä varasin jo viime vuonna kampaajan ja kaiken” ja ”Joo viime vuonna jotkut tanssivat ysiluokkalaisten kanssa” eivät oikein lievitä stressiäni. Vanhojen tanssit on ilmiö, epidemia joka leviää koulussa. Niihin keskusteluihin liittyvät ympärillä seisovat ihmiset ja niiden äänensävy on aina kiihkeä ja hätäinen.
Eikö vanhojen tanssien pitäisi olla hauskaa, kakkosvuoden opiskelijoiden yhteistä tekemistä? Mikä on tehnyt niistä pitkän, stressintäyteisen projektin, jonka ainoa hyvä puoli on se, että saa ostaa ihanan prinsessamekon ja riehua sen jälkeen vanhojenristeilyllä? Jotkut ovat jättäneet suosiolla vanhat väliin, ja kun keskustelen abien kanssa, muistavat useat tansseista päälimmäisenä sen stressin ja sählän. Voitaisiinko vaihtaa puheenaihetta välillä? Tai ottaa rennosti ja miettiä vähän, onko vanhojen tarkoitus näyttää viimeisen päälle pyntätyltä ja tanssia virheettömästi, vaiko vaan pitää hauskaa?
Oona Oikarinen

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *