En tiedä olenko ikinä päästänyt kunnolla mistäkään irti. Olen rutiinien orja, enkä ole varmaan muuttanut pienimpiäkään tottumuksiani. Vanhat asiat joiden pitäisi olla jo unohdettu saavat minut edelleen ärsyyntymään jos vain tarpeeksi niitä ajattelen. Ihailen yli kaiken niitä ihmisiä, jotka eivät jumita kiinni menneeseen ja muuttavat kaiken. Ihmisiä, jotka vaikka muuttavat kauas uudelle paikkakunnalle sen enempää jahkailematta. Pakkaavat vain tavaransa ja lähtevät. Itse en pystyisi noin vain irrottamaan kaikesta tutusta ja turvallisesta. Varmaan sitten joskus, kun tulee aika muutta pois ensiasunnostani niin saan siitäkin pään sisälläni aikaiseksi kunnon shown. Toisaalta mistä olisin oppinut irrottamaan, sillä en ole sitä varsinaisesti paljoa joutunut tekemään. Elämässäni ei ole tapahtunut niin suuria mullistuksia, että niiden johdosta olisi joutunut luopumaan asioista tai ihmisistä. Onneksi, mutta joskushan senkin täytyy tulla eteen. Tällä hetkellä koen varmaan ensimmäistä kertaa ahdistusta irti päästämisestä. Pitkän pohdinnan jälkeen irtisanouduin ensimmäisestä vakituisesta päivätyöstäni. Eihän siinä ole mitään outoa tai järkyttävää, ihmiset vaihtavat työpaikkoja jatkuvasti. Omalla kohdallani vaikealta tuntuu luopua totuttuja rutiinejakin enemmän erityisesti työkavereista. Heitä on kuitenkin tottunut näkemään päivittäin ja tuntuu vieraalta, että heistä pitää ainakin osittain luopua. Epäröinnin hetkellä kuitenkin muistutan itseäni, että ehkä nyt on vihdoin mun hetki oppia irrottamaan. Tein päätökseni omasta tahdostani, enkä kadu sitä ollenkaa. Välillä joudun sanomaan itselleni että hei, tällä kertaa sä olit se rohkea joka päätti lähteä. En maantieteellisesti kauas, mutta otin silti itselleni ison harppauksen. Ehkä tämä oli tavallaan harjoittelua. Ensi syksynä pitäisi siirtyä työelämästä opiskelijaelämään. Vaikka se muutos onkin kaikki mitä haluan tällä hetkellä haluan, niin todennäköisesti kipuilen vähän silloinkin. Siksi onkin hyvä, että opettelin jo tässä kohtaa edes vähän irroittamaan.