Extreme

Elämää ilman musiikkia



Minulla ei ole koskaan ollut kovin läheistä suhdetta musiikkiin. En väitä, ettenkö yhtään pitäisi laulunlallatuksista ja soitinsuhinasta – eihän musiikkia nyt sentään inhota voi! Pikemminkin kuvaisin suhdettani musiikkiin neutraaliksi: se ei aikaansaa ihollani vilunväreitä sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan.

Miten innostusvaje musiikkia kohtaan sitten näkyy elämässäni? Ei mitenkään – miksipä uhraisin ajatuksia asialle, johon jätän tietoisesti harkitun hajuraon. En suinkaan välttele musiikkia tai kulje kaupungilla kuulosuojaimet korvilla (niin kuin jo mainitsin, minkäänlaisesta vihasta tai inhosta musiikkia kohtaan tässä ei ole kyse). Mutta en kyllä myöskään omista kuulokkeita, cd-soitinta (ne tosin taitavat olla jo ahkerimpienkin kuuntelijoiden keskuudessa ihan out) tai Spotifya. Uusin levyni on vuodelta 2000.

Olen ulkona kuin lumiukko musikkimaailman julkkiksista ja kohu-uutisista. Minulla ei ole lempilaulajaa tai suosikkikappaletta, enkä osaa ulkoa yhdenkään kappaleen sanoja. Joskus kuulen radiosta hyvän laulun tai hyräilen pari päivää jumpan lämppäribiisin tahtiin, mutten saa koskaan aikaiseksi kuunneltua niitä ihan muuten vaan.

Sanotaan, että musiikki yhdistää ihmisiä. Uskon sen, ja toisinaan tunnenkin oloni hieman ulkopuoliseksi, jos seuralaiseni intoutuvat puhumaan pelkästä musiikista. Väkisin en kuitenkaan aio antaa melodioiden sulattaa minunkin sydäntäni. Rakkaus sointusommitelmiin syntyköön aikanaan, jos se on syntyäkseen. Siihen asti jatkan elämääni ilman nappikuulokkeita, automatkaradiota kuunnellen ja popituksen tahtiin jumpilla hikoillen. Se riittää minulle.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *