Toisinaan haastateltavien löytäminen on todella kiven alla. Oikeasti, missä luuraavat kaikki huimapäät: laskuvarjohyppääjät ja vuorikiipeilijät? Eikö jokainen tunne vähintään yhden, joka kesyttää leijonia sirkuksessa? Aivan, ei kukaan. Mistä näitä ihmisiä sitten löytää? Oma kontaktiverkkoni on aivan liian pieni tavoittamaan mielenkiintoisia haastateltavia. Sitäpaitsi, kavereita ei kehtaa enää käyttää.
Pois luulo, että haastateltavaksi käy kuka vain. Sopivan haastateltavan tulee täyttää paljon ankarammat kriteerit kuin Miss Suomen. Ensinnäkin tyypin pitäisi harrastaa jotain mielenkiintoista, siis jotain, josta kukaan ei ole kuullut aikaisemmin. Hänen pitää olla kohderyhmän ikäinen. Jos haastateltavia tarvitaan kaksi, toisen tulee mieluusti olla poika. Kun mahdollinen haastateltava on saatu jäljitettyä, täytyy hänet vielä saada suostumaan tulemaan mukaan juttuun.  Aina se ei ole helppoa. Aikaisemmin tein jutun työssäkäyvistä nuorista. Tietenkin haastateltava perui sitten tapaamisen juuri työkiireiden takia. Toinen taas vetosi henkilökohtaisiin syihin, vaikka tarjosin mahdollisuutta esiintyä anonyyminä. Deadlinen lähestyessä ei auttanut muu kuin turvautua lähipiirin tuttuun.
Nyt kavereihin turvautuminen alkaa tympimään. Haastattelu tuntuu hölmöltä, kun joutuu kysymään asioita, jotka on jo kuullut kaverin aikaisemmin kertoneen. Toisaalta juuri näin suuri osa jutuista syntyy. Tuntee jonkun kaverin, joka osallistuu johokin toimintaan, josta keksii tehdä jutun.
Onneksi kaikki mielenkiintoiset kaverini alkavat jo loppua. Toisaalta, sitten loppuvat juttuideatkin.