Tuomon olympiablogi

« Mahtava Maria! | “Hups, tuli pissat housuun” »

Jossittelun ihmemaa

Aihe 6, 19.8.2008 13:36, Tuomo Lehtinen

Pitäisikö hiukan jossitella? Sehän kuuluu pelin henkeen. Eli mitähän olisi tapahtunut jos Tommi Evilä olisi päässyt eiliseen pituusfinaaliin? Tasohan oli sellainen, että ennätyksellään Airtime olisi taistellut mitalista. Mitäs jos Jukka Keskisalo ei olisikaan törmännyt viimeistelyharjoituksessaan esteeseen ja loukkaantunut. Olisiko Jukka pystynyt taistelemaan pisteistä ja jopa mitaleista eilisessä finaalissa?

Jos ja jos.

Mitäs jos Mikaela Inberg olisikin ollut kunnossa ja saanut keihäänsä samanlaiseen kaareen kuin Lapualla alkukesästä? Tai kun Mikaela on kerran selvinnyt 11 kertaa 14 arvokisassaan finaaliin, niin olisihan hän nytkin sinne kuulunut. Ihan kuin silläkin asialla olisi jotain tekemistä vuoden 2008 tulosten kanssa…

Jos setä olisi täti jne.

Mitä jollei Susanna Kallur olisikaan kaatunut naisten aitojen alkuerässä. Tai mitäs jos naisten 100 metrin vapaauinnin välierissä Kiinan uimaria ei olisikaan hylätty, jonka seurauksena Australian Lisbeth Trickett olisi jäänyt finaalin ulkopuolelle. Sen jälkeenhän Hanna-Maria olisi noussut finaalissa pronssille!

Kaikki edellämainitut spekuloinnit löydät jostain suomalaisesta tai ruotsalaisesta mediasta. Urheilu on luonteeltaan sellaista, että se houkuttelee jossitteluun. Me suomalaiset olemme olleet tässä asiassa aina todella hyviä. Urheiluun kuuluu häviäminen ja voittaminen, niin raadollista kuin se onkin. Kisojen jälkeen voidaan todeta, onko toimittu oikein vai menikö jotain pieleen. Mutta typerät jossittelut ja turha besserwisserismi pois. Sekä kotisohvalta, mikrofonin äärestä että urheilijoilta itseltään.

Ei ole helppo paikka, kun mikrofoni lyödään epäonnistuneen urheilijan eteen heti suorituksen jälkeen. Jostain syystä joku menee siinä tilanteessa lukkoon ja alkaa selitellä typeryyksiä. Tuohon vipuun ei kannattaisi mennä, sillä loppujen lopuksi urheilija on itse vastuussa antamistaan lausunnoista. Tai jos urheilija päättää lähteä arvokisaan vajaakuntoisena, on oikeus hiukan kritisoidakin tehtyä valintaa.

Mutta siitäkään en pidä, että selityksiä hakemalla haetaan. Joissain tilanteissa toimittajat pumppaavat urheilijaa analysoimaan suoritustaan ja etsimään virheitä vaikka sitten väkisin. Tämä trendi johtaa pian siihen, ettei kukaan enää uskalla sanoa kilpailun jälkeen mitään. Sitäkö tässä haetaan? Toivottavasti ei, sillä latteus ja neutraalit kommentit ovat viimeisintä mitä minä haluan kuulla. Joukkuelajeista tuttu kiekkojargoni ei saa yleistyä. “Oman pelin kautta, joukkue voittaa, ihan sama olenko pelannut hyvin, kunhan joukkue voittaa, mennään oman pään kautta, koutsi vetää hyviä treenejä ja on hyvä herättelemään.” Plaa plaa plaa. Urheiluun kuuluu suuret persoonat, kovilla panoksilla pelaaminen ja tietynlainen aitous. Virkamiesmäisyys on hanurista.

Urheilijan pitäisi aina kertoa se, mitä rehellisesti tuntee. Jos on vammautunut suorituksen aikana tai sitä ennen, haluan kuulla myöskin sen. Sellaisen asian kertominen on faktaa, ei selittelyä. Hölmöilyn puolelle homma menee silloin, kun syytetään omasta huonosta suorituksesta hierojaa tms.

Jollei pettymyksen hetkellä halua sanoa mitään, sitäkin pitäisi kunnioittaa. Jos se kuulostaa jonkun korvaan selittelyltä, kun Tommi Evilä sanoo olevansa pettynyt monivuotisen unelman murenemisesta ja syyttävänsä tilanteesta pelkästään itseään, ihmettelen. Se joka vetää kehiin spekulaation siitä, olisiko Tommi pitänyt jättää kotiin Petteri Laxin tieltä on pihalla kuin lumiukko. Ei olisi pitänyt valita, niin lupaava urheilija kuin Petteri onkin. Urheilija pelaa kovilla panoksilla, joskus voittaa joskus ei. Jälkeenpäin on liian helppo leikkiä paavia.

Ote omasta elämästä: Muistan kun Johanna Tukholmassa 2006 teloi eturistisiteensä. Tilanne oli sellainen, että edessä sattui kolari, Johanna hyppäsi maassa kaatuneen juoksijan yli, polvi vääntyi ja hajosi. Seuraavalla viikolla kuulin urheilukentällä asiantuntevan analyysin, jonka mukaan koko kilpailuun ei olisi pitänyt lähteä, koska aina voi käydä joku haaveri. Siihen voi vain vastata, että sitten olisi pitänyt koko ura jättää aloittamatta.

Tilanne on vähän sama kuin jos ottaisi kainalosauvat matkaansa aina, kun lähtee käymään Turun yössä. Ihan vain siltä varalta, jos sattuisi nilkka menemään ympäri. Eipä silti, voisi ainakin meikäläisen kohdalla olla joskus ihan harkitsemisenkin arvoinen asia… Mutta urheiluun kuuluu aina omanlaisensa riski, se on vain hyväksyttävä. Se joka sitä pelkää, voi jäädä suosiolla kotiin.

Urheilijaa ei tarvitse silitellä liiaksi, kriittinen pitää olla. Mutta ymmärretään edes hiukan epäonnistumisen hetkellä. Annetaan heidän kertoa tunteensa rehellisesti ja suoraan. Asia on niin, että voittaja osaa jokainen olla, mutta tappion hetkellä on vaikeampaa. Sillä hetkellä ei välttämättä ole kaikkein analyyttisimmillään. On helppo hymyillä sympaattisesti kameralle, kehua stadionin tunnelmaa ja vilkutella veikeästi kun menee hyvin. Mutta jonkin mennessä pieleen samat asiat eivät ole päällimmäisinä mielessä. Kummasti ne on Carronkin vilkuttelut ja silmän iskut vähentyneet, kun ei ylivoima olekaan enää totutunlaista.

Kaikki pisteet Sari Multalalle, joka on toiminut pujehduksen asiantuntijana Pekingin kisojen aikana. Suomalaisen purjehduksen saavuttama menestys on Pekingissä jäänyt niin huonoksi, että voidaan puhua romahduksesta. Multala hallitsevana Euroopanmestarina olisi voinut nostaa omaa häntäänsä helpostikin kisojen aikana. Multala ei kuitenkaan ole sortunut siihen. Hienon urheilijan toimintaa. Ei ole Tuula Tenkasen vika, että hänet pistettiin kohtuuttoman kovaan paikkaan. Olympiakomitean ja purjehdusliiton johdon tehtävänä on nyt nostaa käsi pystyyn virheiden merkiksi.

Selittelevätkö suomalaiset liikaa? Tai olemmeko liian taipuvaisia jossitteluun?

2 Vastausta artikkeliin “Jossittelun ihmemaa”

Matami Penkki: 19.8.2008 kello 22:05

Mukava lukea asiantuntevia ja hienosti perusteltuja näkemyksiäsi! Itsekin arvostan Evilän suoraselkäisyyttä, ja hän oli suorastaan kärsivällinen vastatessaan YLE:n haastattelijan ajattelemattomiin kysymyksiin ja kommentteihin epäonnistumisen jälkeen.

Inhimillisyys täytyy tosiaan muistaa, kun haastatellaan pettynyttä urheilijaa. Siinä ei auta jankutus, ja lohduttaminenkin edellyttää valtavaa hienovaraisuutta. Se ei tahdo kaikilta onnistua.

Jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan, ei tarvitsisi edes kilpailla… Hienointa näissä olympialaisten yleisurheilukilpailuissa on ollut, että käsikirjoitukset ovat useassa lajissa yllättäneet. Me voimme vain seurata
ja nauttia niin paljon kuin voimme. Saamme sekä komediaa että tragediaa, ja kumpikin laji on aika puhdistavaa.

Santta: 20.8.2008 kello 11:23

Hieno ja varmasti monenlaisia ajatuksia herättävä kirjoitus.

Sitten kommentteihin. Jotenkin epäilen, että tuskin suomalaiset/ruotsalaiset on ainoita jossittelijoita/selittelijöitä. Tosin en ole muiden maiden medioita niin hirveästi seurannut, mutta eiköhän esim. Usan puolella mietitä noiden pikamatkojen menestymättömyyttä.

Keskisalosta sen verran, että taitaa Jukan monet loukkaantumiset ole jos suomalaiselle urheiluaseuraavalle porukalle tuttu. Moni olisi varmasti enemmän kuin mielellään nähnyt Jukan kilpailevan Pekingin kisoissa, mutta kävi niinkuin kävi.

Evilän Tommin suoraselkäisyyttä myös minä ihailen. Siitä olen samaa mieltä vertailu Evilä vs. Lax on ihan turhaa, olisivat molemmat menneet A-rajan yli ja sitten olisi nähty kaksi pituushyppääjää edes alkukarsinnassa. Sinänsä olen samaa mieltä “jossittelijoiden” kanssa, että yleisurheilusta kovin rannallajäänyt oli Petteri.

Muutenkin minua välillä kummastuttaa, miten rehellinen urheilija mielletään monesti jossittelijaksi/itkijäksi. Ensinnä kaivataan suuria persoonia ja sitten kun tällainen persoona löytyy, hänet leimataan liian usein pelleksi/selittelijäksi -huolimatta siitä, että tuliko menestyst vai ei. Hyvänä esimerkkinä muutaman vuoden takaa Matti Mononen. Hän oli tullut voittamaan, eikä muu kelvannut. Samoin Evilä on toinen hyvä esimerkki.

Aina välillä tulee miettyn tuota urheilijoiden oikeusturvaa, urheilijathan on ammmattinsa (en nyt keksinyt parempaa sanaa) takia esillä julkisuudessa, ei niinkään yksityiselämänsä takia. Tosin tiedän, että näitäkin tapauksia löytyy liian paljon. Joskus tuntuu, että pieleen menneen kisan jälkeen olisi parempi päästää urheilija vähäksi aikaa rauhoittumaan omissa oloissa kuin tyrkätä sitä mikrofonia eteen ja esittää niitä iänikuisia ja liian usein tyhmiltä kuulostavia kysymyksiä ja analyysejä. Pekingin kisoista tulee mieleen painija Jarkko Ylä-Huikun haastattelun hävityn ottelun jälkeen. Hienosti Jarkko haastattelusta selvisi, mutta silti sen katsominen teki pahaa ja sympatiat ainakin minulla olivat täysin urheilijan puolella.

Täältä kotisoffalta on liian helppo arvostella urheilijoiden tekemisiä/tekemättä. Varmasti myös neuvoja tulee joka suunnasta, mutta niinhän se on joka asiassa (opiskelu, työelämä…). Parempi pitää vaan oma päänsä ja luottaa omiin tekemisiinsä, kun kuunnella liikaa niitä neuvoja. Niistä jatkuvista neuvoista ei taida tulla mitään muuta kuin paikallaanpyörimistä ;) Toisaalta niitä neuvoja on hyvä kuunnella oikeana hetkenä ja löytää ne itselleen sopivat keinot. Se onkin sitten jo asia erikseen ja varmasti myös vaikeampi asia.

Välillä myös tuntuu, että urheilutoimittajilta puuttuu suhteellisuudentajua, kuten tuo Hanna-Mari Seppälän tapaus osotti. Siis jos välierien NOPEIN uimari ja varmasti suurin ennakkosuosikki hylätään, Hanna-Mari olisi ollut pronssilla. Itse vahvasti epäilen tätä. Minusta myös Hannna-Marilta erittäin rehellinen kommentti finaaiuinnin jälkeen.

Sari Multalasta samaa mieltä, että hienosti veti pisteet kotiin erittäin asiantuntevilla kommenteillaan ja muutenkin olematta syyttämättä urheilijoita.

Kommentoi

Tuomo Lehtinen

  • Kirjoittaja on kestävyysjuoksu- valmentaja ja entinen maajoukkuejuoksija.

Blogi-arkisto

Aiheet

Etsi blogista

Copyright © 1996-2012 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle