Ristiveto


Saattomatkalla

SAATTOMATKALLA

Helsingin Sanomat (25.4.2017) uutisoi sairaanhoitajien parissa tehdystä tutkimuksesta liittyen kuolemassa olevien potilaiden hoitoon. Otsikkoon oli nostettu, miten suuri osa sairaanhoitajista kannattaa eutanasiaa. Samassa uutisessa kerrottiin, ettei suurin osa sairaanhoitajista koe tietävänsä saattohoidosta tarpeeksi. He eivät myöskään tiedä, miten saattohoitoon omasta työyksiköstä ohjataan ja haluaisivat saada saattohoidosta lisää koulutusta.

Terveydenhuollon henkilökunta, tässä tarkoitan sairaanhoitajia ja lääkäreitä, on koulutettu edistämään terveyttä ja paranemista sekä vähentämään kärsimystä. Tämä tehtävä on nykymaailmassa niin aikaa vievää ja erikoistunutta, että sen jälkeen kun paranemisen saralla ei enää ole mitään tehtävissä ei välttämättä oikein tiedä, kuinka auttaa potilasta tai hänen läheisiään eteenpäin. Kuinka auttaa kohtaamaan se, mistä emme puhu, mitä emme haluaisi edes ajatella; se, mikä erottaa meidät lopullisesti rakkaistamme? Kuinka auttaa potilasta kuolemaan?

Opiskeluaikana työskentelin tovin vapaaehtoisena St Columbasin Hospicessa Edinburghissa. Puolen vuoden jakso tässä yhteisössä jätti mieleeni monia erityisiä sangen lämpimiä ja koskettavia muistoja. Saattohoitolassa oli kolmenlaista toimintaa. Kotiin vietävä tuki, päivätoiminta sekä osastohoito. Lääkäreiden, hoitajien, pappien ja muun henkilökunnan lisäksi toiminnassa oli mukana huomattava joukko vapaaehtoisia. Kuka piti huolta, että kukat olivat varmasti tuoreita, kuka luki lehteä ääneen, kuka pelasi shakkia tai korttia, kuka kävelytti tai jututti. Ihmisiä tarvittiin paljon, että kun kuolemassa olevat ihmiset halusivat puhua, oli joku, joka varmasti pystyi kuuntelemaan.

Kivun lievitys oli aivan omaa luokkaansa pyrkimyksenä kuunnella kutakin ihmistä yksilönä ja toteuttaa hänen toiveistaan se, mikä suinkin oli mahdollista. Elämän pienistä nautinnoista pidettiin huolta mahdollisuuksien mukaan: pieni aperitiivi ruoan kanssa, lämmin kylpy, mieluisaa musiikkia, kaunista katseltavaa ja joku, joka pitää kädestä kiinni tai halaa toivottaessaan hyvää huomenta. Usein istuimme lasitetulla verannalla, jossa oli ikään kuin keskellä luontoa, vaikka samalla lämpimässä ja sateelta suojassa sisällä.

Mutta palataanpa takaisin suomalaiseen keskusteluun. Samaisessa Hesarissa (25.4.2017) oli myös juttu nuoresta leskestä, kahden lapsen äidistä, joka joutui saattamaan miehensä 36 –vuotiaana kuolemaan. Heidän perheensä oli päässyt saattohoidon piiriin ja olivat kokeneet hoidon hyväksi ja oikeaksi. Kuolevan potilaan lisäksi hoidossa oli huomioitu myös perhe niin, että äiti saattoi saada tukea valmistaessaan lapsia kohtaamaan isän kuoleman.

Saattohoidon osaamisen eteenpäin viemisessä on kirkolla otollinen tehtävä. Kirkon ydintä on aina ollut olla kuolevan vierellä. Lohduttaa, kuunnella ja olla jättämättä yksin. Tätä kirkko tekee nykyäänkin paljon osallistuen sairaaloiden, saattohoitoloiden ja kodeissaan kuolevien ihmisten ja heidän läheistensä arkeen hyvinkin konkreettisesti. Nyt tarvitaan tämän sanoman eteenpäin viejiä sinne, missä tehdään päätöksiä potilaan viimeisistä ajoista; sairaaloihin, terveyskeskuksiin, kuntien päättäjille. Että tieto saattohoidon mahdollisuudesta voisi saavuttaa tarvitsijat ja hoitoon pääsy tulisi mahdollisemmaksi. Hyvä kuolema ei ole sama asia kuin eutanasia. Hyvä kuolema on sitä, että saamme lähteä toisten käsissä – niihinhän me synnyimmekin. Kuka veisi tätä sanaa eteenpäin yhä enemmän?

Sari Sundvall-Piha


Ristiveto

  • Papit tuulettavat. Kymmenen kirkon työntekijää kirjoittaa yhteisessä blogissaan elämästä ja ilmiöistä, läheisistä ja vieraista, herättelevästä huumorista, toivon kantajista, kelkasta pudonneista, jalkapallosta, unelmista ja ehkä hiukan uskostakin. Kirjoittajina ovat viestinnästä vastaava pastori Merja Auer, pastori, piispan erityisavustaja Mari Leppänen, kirkkoherra, nuorisotutkija Merja Hermonen, oppilaitospappi, tohtorikoulutettava Laura Kajala, perheneuvoja, pastori Sari Sundvall-Piha, pastori, arkkipiispan teologinen erityisavustaja Petri Merenlahti, kirkkoherran, pastori Risto Leppänen, pastori, oppikirjakirjailija Juha Luodeslampi, rehtori Tapani Rantala ja pastori Karoliina Haapakoski.

Blogi-arkisto

Etsi blogista

Copyright © 1996-2012 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle | RSS