Ristiveto


Legendat elävät

Suomen historian tunnetuimmat legendat kertovat rautakauden lopun ja historiallisen ajan taitteen tapahtumista. Kirkoista museoihin siirrettyihin patsaisiin liittyvät legendat alkavat kiinnostaa. Viimeisin monitieteinen akateeminen hautatutkimus valottaakin uusin tutkimustuloksin (Kaarinan Ristimäki, Turun Tuomiokirkon reliikit, astro-arkeologinen tutkimus) monimuotoista ja moniarvoista rautakauden lopun arkea. Sitä jossa Satakunnan ja Varsinais-Suomen jokilaaksoissa yli tuhat vuotta sitten elettiin. Olisiko meillä noista ajoista jotain opittavaa?

Legendat elävät: 1100-luvun puolivälin tuiskeissa seilasivat Ruotsin maan Eerik-kuningas ja Englannista asti tullut Henrik-piispa laivoillaan lähetys ja hallintamatkalle Suomeen. Eivätpä velikullat tällä lähetysmatkallaan tienneet, kuinka heidän päittensä vielä kävisi.

Piispa Henrikin pää putosi suomalaisen talonpoika-Lallin surman iskusta Köyliön järven jäälle. Tästä kauheasta kuolemasta tuli aikain saatossa se marttyyri-historiallinen virstanpylväs, johon Suomen kristillisen kirkonelämän alku naulattiin.  Nyt tiedetään, että sekä nykyisen Ruotsin alueelta tulleita rikkauksia ja eri kautta maahan tullutta kristillisyyttä oli täällä tapakulttuurissa jo valmiiksi ainakin parin sadan vuoden ajalta

Ruotsin Upplantiin palanneen kuningas-Eerikin kruunupään katkaisi tanskalaisen prinssin masinoima sotilaallinen joukkohyökkäys. Hyökkäys tehtiin kesken paikallisen ulkoilma-jumalanpalveluksen. Miekan iskusta Eerikin pään kuvattiin kierineen kukkulalle, jolle sata vuotta myöhemmin siirrettiin koko Uppsalan kirkko-kaupunki vanhoine nimineen päivineen. Marttyyrikuningas julistettiin pyhimykseksi niin kuin Henrik-piispakin. Eerik-kuningasta muistettiin Ruotsissa kantamalla hänen hopeista muistoarkkuaan vuosittain vanhan Uppsalan ja uuden Uppsalan väliä vuosikymmenten ajan.

Miten sitten kävi Suomessa kirveellä piispan tavoittaneen murhamies-Lallin? Kansan suussa kerrottiin, että Lalli juoksi hulluna pakoon piispan saattomiehiä, kunnes tuli järven rantaan ja kiipesi puuhun. Sinne hän olisi voinut lymytäkin, mutta sitten tulivat hiiret. Ne nakersivat puun poikki. Puu kaatui, Lalli putosi järveen ja hukkui. Siitä lähtien järven nimi on ollut Hiirijärvi. Kirkon patsaissa Lalli kuvattiin tappion kärsineenä piispa-Henrikin jalkojen alle.

Legendojen ja Hiirijärven tapaisten syykertomusten kerrontatavat ovat ikivanhoja. Syykertomuksissa halutaan kuvata sitä, miksi asiat ovat nyt niin kuin ovat. Legendakertomuksissa kuulijan on tarkoituskin kauhistua ihmisen tekemisiä, ja sitä kautta miettiä, mitä itsekin on tullut tehtyä ja kannatettua. Niitten kautta samaan aikaan ihaillaan sankareita ja syyllistetään väärässä olleita. Yhteiset kertomukset ovat rakentaneet ja rakentavat edelleen yhteisöjä. Ne kuvaavat ja rakentavat aikansa moraalia. Legendakertomuksiin kätkeytyvät myös yksinkertaistavan moralismin riskit.

Entisaikojen ihmiset kuvasivat kertomuksin ja lauluin elämän syvää ristiriitaisuutta ja julmuutta. Niin kai mekin. Hiljaisuus karmeissa asioissa olisi pelottavinta. Vaietulle historialle ei jäisi mahdollisuutta opettaa uutta. Historia tulkintoineen on joka tapauksessa ihmeellisempää ja kerroksisempaa kuin mikään aikaansa ja paikkaansa sidotun kertojan mielessä oleva yksittäinen totuus. Viisas historia kysyy: Millaisia ovat nykypäivän lallit, kertut, eerikit ja henrikit? Kuka on parantanut tapansa: valtio, kirkko vai yksityiset kansalaiset? Kellä nyt on kirves?

Vuosisatojen päästä legendojen Eerikistä, Henrikistä, Lallista ja Kertusta tuli aika, jolloin alettiin epäillä koko tyyppien historiallista olemassaoloa. Vanhoista lauluista ja moraliteeteistakin näytti jäljellä olevan rippeet: Lallin kumautus tunnetaan juomana: lakkalikööri, jaloviina, pieni lasi ja jää. Piispan sormuksen kanssa irti leikattu sormi komeilee edelleen suomen vanhimman viraston, Turun Tuomiokapitulin sinetissä.

Juuri nyt alkaa taas näyttää siltä, että useimmat legendojen miehet ja naiset ovat todella eläneet ja kuolleet. Nimittäin ennen kaikkea heidän aikansa on elänyt ja elää heistä kerrottujen kertomusten kautta. Ajassamme on tilausta legendoille ja marttyyrikertomuksille. Kiinnostus näihin ei synny tyhjästä. Epätasa-arvoinen kohtelu, väkivallan rakenteellistuminen ja eri mieltä olevien uhriutuminen ovat kansainvaellusten Euroopassa nyt pinnalla. Etsiydytään maailmaa hahmottavien ja selittävien kertomusten ääreen.

Vaikuttavaa tulee olemaan se, minkälaisia asennekertomuksia lapsillemme kerrotaan. Osaammeko lukea kertomusten moraliteetteja positiivisesti kriittisillä tavoilla? Osaammeko ratkaista väestömuutosten riskit arkisesti ja rauhassa? Suomalaisten pitäisi oman, maan muistista kaivautuvan, historiansa perusteella kyllä osata.

Merja Hermonen


Ristiveto

  • Papit tuulettavat. Kymmenen kirkon työntekijää kirjoittaa yhteisessä blogissaan elämästä ja ilmiöistä, läheisistä ja vieraista, herättelevästä huumorista, toivon kantajista, kelkasta pudonneista, jalkapallosta, unelmista ja ehkä hiukan uskostakin. Kirjoittajina ovat viestinnästä vastaava pastori Merja Auer, pastori, piispan erityisavustaja Mari Leppänen, kirkkoherra, nuorisotutkija Merja Hermonen, oppilaitospappi, tohtorikoulutettava Laura Kajala, perheneuvoja, pastori Sari Sundvall-Piha, pastori, arkkipiispan teologinen erityisavustaja Petri Merenlahti, kirkkoherran, pastori Risto Leppänen, pastori, oppikirjakirjailija Juha Luodeslampi, rehtori Tapani Rantala ja pastori Karoliina Haapakoski.

Blogi-arkisto

Etsi blogista

Copyright © 1996-2012 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle | RSS