Ristiveto - » Saako täällä elää ja kuolla?
Ristiveto

« Hoivakriisistä rakkauspuheeseen | Kirkko keskellä muslimikylää »

Saako täällä elää ja kuolla?

Aihe arvot, elämäntaito, ihmiskäsitys, ihmisyys, kirkko, perhe, suru, yhteiskunta, 26.2.2019 18:55, Laura Arikka

Isäni kuoli muutama vuosi sitten. Tavallaan yllättäen ja melko nuorena, kotonaan yhtenä iltana, äitini vierellään. Suru oli suuri. Pelastushenkilökunta yritti elvyttää kymmeniä minuutteja, mutta isä ei enää herännyt. Onneksi, huomasin ajattelevani. Isä lähti liian nopeasti, mutta eli täyttä elämää loppuun asti.

Lapsuudessa isoäitini asui meidän kanssamme samassa talossa. Mamman puolelle juostessa palkintona oli usein puoli lasillista kermaa kahvilla maustettuna tai nokare voita suoraan jääkaapista otettuna. Mamma halasi ja rakasti. Hänen puolellaan tuoksui erilaiselta, kuin muualla talossa. Sisustus oli erilaista. Sohvat, taulut ja tarvikkeet olivat hänenlaisiaan. Vanhemmillani taas oli oma tyylinsä. Kodissamme oli ikään kuin kaksi kotia, kaikille rakkaita. Yhtenä päivänä mamma kaatui, lonkka murtui ja hän joutui sairaalaan. Sitten mamma melko nopeasti kuoli.

Siskoni työskenteli nuorena hetken ajan Englannissa vaikeasti vammautuneiden vapaa-ajan kohteessa. Vierailin kahdesti paikan päällä. Viikot siellä täyttyivät retkistä, naamiaisista, pienestä uhkapelistä, herkuttelusta ja brittiläisittäin myös oluen tai siiderin nauttimisella. Yhteisissä tiloissa raikui nauru ja kaikki lähtivät tanssiin diskoiltana. Paikka oli täynnä värejä, makuja ja hyvää musiikkia. Minä ihmettelin sitä kaikkea. Voisiko Suomessakin elää näin täyttä elämää haasteista huolimatta?

Viime viikkojen vanhustenhoito-keskusteluissa kärki on ollut laitoksissa, henkilökuntamitoituksissa ja poliittisessa pelaamisessa. Minä huomasin miettiväni, etten halua joutua laitokseen. En, vaikka hoitajia olisi muutama enemmän. En, vaikka he tekevät kaikki parhaansa asiakkaiden, ihmisten hyväksi. En, vaikka saisin hyvää hoitoa mahdollisimman pitkään.

Sillä jos saan valita, en halua hyvää hoitoa mahdollisimman pitkään. Sen sijaan haluan elää hyvää elämää mahdollisimman pitkään ja sitten haluan kuolla. Mieluiten kotona. Tutuissa lakanoissa, tuttujen tuoksujen ympäröimänä, lähimpien ja rakkaimpien koskettamana. Haluan, että ruokani maistuu hyvältä tai että se ainakin näyttää tutulta ja turvalliselta. Että voin katsoa tuttua maisemaa ja itseni valitsemaa taidetta tai tapettia. Haluan syödä edelleen liikaa sokeria ja nauttia silloin tällöin lasin viiniä. Ja sitten haluan kuolla.

Meillä on Suomessa maailman parasta terveydenhuoltoa. Ihmisten odotettu elinikä on maailman korkeinta. Hoitolaitoksissa ja sairaaloissa työskentelee osaavia ja sitoutuneita työntekijöitä. Välillä meillä keskustellaan eutanasiasta. Sen mahdollisuuksista ja eettisistä perusteista. Puhumme saattohoidosta ja sen puutteesta. Puhumme liian suuresta vanhusten lääkitsemisestä ja siitä, miten usein ympärivuorokautisessa hoidossa olevia käännetään heidän sängyissään tai päästetään vessaan. Tämä on jännää, sillä mielestäni emme keskustele hyvästä elämästä tai hyvästä kuolemasta ylipäätään.

Minä tiedän, ettei kaikilla ole mahdollisuutta hoitaa vanhempiaan kotona, eikä kaikilla ole läheisiä, jotka sellaisen vastuun voisivat ottaa. Tiedän, että kotona voi saada hitaammin tarvittavaa hoitoa. Tiedän, että se voi merkitä kuolemaa vähän aiemmin, kuin mitä sairaalassa tai vuodeosastolla. Haittaako se ja voiko tästä asiasta puhua tässä yhteiskunnassa? Voimmeko hoitajamitoitusten, rajoitettujen ulkoilumahdollisuuksien ja liian harvojen vessakäyntien lisäksi alkaa puhua meille elämän antaneiden läheisten viimeisistä vuosista siten, kuin itsekin toivoisimme niitä viettävämme?

Voisiko töistä saada hoitovapaata lasten lisäksi vanhempiaan tai isovanhempiaan varten? Voisiko omaishoitajia tukea vahvemmin ja enemmän? Voisimmeko jokakeväisen vegaanihaasteen sijaan haastaa toisemme pitämään äitimme ja isämme kotona niin pitkään, kuin mahdollista? Voisimmeko harkita sitä vaihtoehtoa, että kuolema olisi jälleen läsnä kodeissamme? Sillä tosi elämä tapahtuu siellä, missä ihmisen on hyvä olla. Ja siellä, missä ihmisen on hyvä olla, hänen on myös hyvä kuolla.

3 Vastausta artikkeliin “Saako täällä elää ja kuolla?”

Tytti Pakarinen: 2.3.2019 kello 13:39

Täysin samaa mieltä.Oma isäni kuoli omassa, itse rakentamassaan talossa, omaan sänkyynsä, jossa ilmeisen voimakas infarkti tapahtui. Hänelle olin palvelutalopaikan järjestänyt, mutta kun hän pyysi, että saisi vielä olla kotona, se peruttiin. Hoivakertoja lisättiin. viimeinen hoitaja kertoi iltamyöhäisen keskustelunsa olleen mitä leppoisin. Isäni kuoli niin hyvin, kuin vain voi kuolla, 87 vuotiaana. Asuin kaukana, toimin yrittäjänä, vain kuukausittain tein “täyshuoltoreissun” isän avuksi, mieheni kanssa.hoidin pyykkäykset ja paljon muuta. Sisareni, joka likempänä asui, vei usein mieliruokia ja varmisteli muutoinkin. Kaikilla ei ole mahdollista näin…

Maritta: 4.3.2019 kello 18:16

Loistava kirjoitus, kannatan täydestä sydämestä 😍

Harri Raitis: 7.3.2019 kello 15:57

Oikein hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta. Omaishoitajien asemaa on kyllä kohennettu, mutta vielä riittää kohennettavaa. Kirjoituksessa esiin otetut asiat voisivat toteutuessaan myös kääntää oikeaan suuntaan huolestuttavasti levinnyttä ajattelua, että kaikista asioista huolehtii kuuluisa “joku muu”.

Kommentoi


Ristiveto

  • Papit tuulettavat. Kymmenen pappia kirjoittaa yhteisessä blogissaan elämästä ja ilmiöistä, läheisistä ja vieraista, herättelevästä huumorista, toivon kantajista, kelkasta pudonneista, jalkapallosta, unelmista ja ehkä hiukan uskostakin. Kirjoittajina ovat uskontojenvälisen dialogikeskuksen johtaja Aaro Rytkönen, pastori Sinikka Pietilä, asiantuntija, pastori Laura Arikka, piispan erityisavustaja Mari Leppänen, kirkkoherra Merja Hermonen, arkkipiispan teologinen erityisavustaja Petri Merenlahti, kirkkoherra Risto Leppänen, pastori, asiantuntija Juha Luodeslampi, rehtori Tapani Rantala ja pastori Karoliina Haapakoski.

Sivut

Blogi-arkisto

Etsi blogista

Copyright © 1996-2012 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle | RSS