Ristiveto - » Tytöt etusijalle ja uskontojen ihmiset rukoilemaan yhdessä
Ristiveto

« Eläköön Jaska Jokunen | Arvokas lähtö »

Tytöt etusijalle ja uskontojen ihmiset rukoilemaan yhdessä

Aihe hyvän näkeminen, ihmisoikeudet, kansainvälisyys, kirkko, konfliktit, 27.1.2019 14:05, Risto Leppänen

Olin Kirkon ulkomaanavun opintomatkalla Ugandassa. Kohteenamme oli Etelä-Sudanin sotaa paenneiden Bidibidin pakolaisasutusalue Pohjois-Ugandassa, missä asuu noin 270 000 Etelä-Sudanin sotaa paennutta pakolaista. Lisäksi perehdyimme avustustyöhön Kampalan miljoonakaupungissa. Tarkoituksena oli oppia ymmärtämään, miten osaltaan myös seurakuntien tukema avustustyö Ugandassa toteutuu.

Ennen matkaa minut rokotettiin useamman kerran, työterveyshuollossa muistutettiin matkan vaaroista ja Kirkon ulkomaanapu piti perusteellisen turvallisuuskoulutuksen. Ugandassa liikuin ja elin niin kuin hyväosaiset liikkuvat ja elävät. Matkan siirtymiset, reitit, yöpymiset ja ruokailut oli suunniteltu tarkasti. Kaikissa majapaikoissa hyttysverkot olivat valmiina ja puhdasta vettä oli tarjolla.


Samalla sukelsimme keskelle eri tavoin elämän murtamien elämää: slummeihin, pakolaisasutusalueen asuntoihin ja tuhansien lapsien kouluihin. Kuulimme tarinat siitä, miten Kirkon ulkomaanapu tekee työtään Ugandassa: tukee yli 70 000 lapsen opiskelua, vahvistaa naisten osallisuutta, tukee erilaisia toimeentulohankkeita ja rakentaa rauhaa. Eikä ulkomaanapu toimi työssä yksin, samalla asialla on humanitaariset kumppanijärjestöt läpi maailman.

***

Kun iltaisin otin malaria-lääkkeeni, nukahdin hyttysverkkojen suojaan ja tein some-päivityksen päivän havainnoista, koin samalla syvää ja sietämätöntä ristiriitaa. Omassa teräskonttiin rakennetusta toimivassa majassa, jonne agregaatti teki sähkövirtaa, en voinut olla ajattelematta pakolaisalueen hökkeleissä ja pölyisissä savimajoissa nukahtavia nälkäisiä lapsia ja huolista väsyneitä perheenäitejä.

Pakolaisalueella perusnäkymän muodostivat kaivolle tai koululle kokoontuneet ihmiset sekä vettä pään päällään kantavien naisten katkeamaton virta. Miehiä oli vähemmän, vain siellä täällä heitä oli pelto- tai savitiilitöissä ja sitäkin enemmän istumassa ringissä ja tuijottamassa tyhjyyteen.

Tänäänkin sadattuhannet lapset nukahtavat Bidibidissä muutaman neliön majoissa vieri viereen. Heidän turvanaan on sisarusten tuoma ihon kosketus. Lapset oppivat huolehtimaan varhain perheestään. Jo kymmenvuotiaat kantavat selkärepuissa veljiä tai siskoja. Päiväntasaajalla pakkanen ei onneksi palelluta heitä, mutta silti heidän tulevaisuuden yllä on suuri varjo ja suuret kysymykset: Kauan tätä kestää? Tuleeko Etelä-Sudanin milloinkaan rauhaa?

Perheenäidit tiedostavat varmasti, etteivät kaikki lapset selviä asutusleirillä tai elämässään. Ei selviä, vaikka moni asia on asutusalueella järjestetty ihailtavan hyvin. Yhden kohtalona on malaria, toisella kouluputki katkeaa ja Kampalassa slummien pimeät kujat nielevät pelottavan määrän väkeä. Nuorisotyöttömyys Ugandassa on katastrofaalinen, jopa 85 prosenttia.

Ugandan hauraimmilla alueilla tyttöjen tulevaisuus on kaikkein toivottomin. Heillä ei ole samat mahdollisuudet kuin pojilla. Heidän kehonsa ei ole heidän omansa. Teiniraskaudet voivat keskeyttää koulunkäynnin. Kulttuuriset rakenteet eivät suojele heitä. Pahimmillaan nuoren tytön kohtalona on joutua ihmiskaupan uhriksi.

Mitä pidemmälle koulutusmatkamme eteni, sitä syvemmälle tämä ristiriitaisuuden piikki ihoni alla tunkeutui. Bidibidin pakolaiskriisiä ja Kampalan köyhyyttä katsoessa, aloittelijan suojamuurit murenivat. Ristiriita oman elämäni ja Ugandan köyhien välillä on sietämätön. Sen olen onnistunut ohittamaan pitkään, mutta enää en. Kun maailman kaukaisista ihmisistä tulee veljiä ja sisaria, joiden kanssa lauloimme, rukoilimme ja jaoimme huolemme, he eivät enää pysy ulkopuolisina. Kohtaamisemme sitoo meidät toisiimme, emme unohda teitä, rukoilemme ja toimimme puolestanne.

***

Maailmankuvani nyrjähti, mutta usko heräsi. Se ei herännyt Kampalan kaupungin hyväosaisten kauniissa jumalanpalveluksessa. Ei, vaikka messun asenne oli kaikin puolin kohdallaan, laulu raikasi ja pastori puhui innostuneesti. Messussa oli ihan hyvä olla, ihan niin kuin on hyvä olla oman kotikirkon messuissa.

Usko heräsi katsoessa eri tavoin elämän murtamien afrikkalaisten kasvoja. Kun oikein tarkasti katsoi, aikuisten tummien ja hymyilevien kasvojen takana oli paljon jälkiä ja herkkiä värähdyksiä: ujoutta, epävarmuutta, häpeää, huolta ja surua. Löysin kasvoista Kristuksen, jonka kasvot värähtelevät hylättyjen, unohdettujen ja hyväksikäytettyjen kanssa. Hän katsoo lempeästi Kampalan slummin lasta ja sanoo: tulin sinua varten.

***

Tiedän, etten osaa luopua kaikesta ja jakaa omaisuuttani heille. Ristiriita jää elämään. Ja samalla varmasti tiedän, että mitä enemmän osaan toimia ja jakaa, sitä enemmän kuljen oikeaan suuntaan. ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne.

***

Kun terroristi-iskuissa haavoittunut kertoo ryhtymisestään rauhantyöhön, silloin rakkaus on voittanut vihan. Matkan vahvin uskonnollinen kokemus oli rukoilla yhdessä eri uskontojen ihmisten kanssa menestystä rauhantyölle. Olimme samalla puolella, kaikki yhdessä hyvän puolella.

Kommentoi


Ristiveto

  • Papit tuulettavat. Kymmenen pappia kirjoittaa yhteisessä blogissaan elämästä ja ilmiöistä, läheisistä ja vieraista, herättelevästä huumorista, toivon kantajista, kelkasta pudonneista, jalkapallosta, unelmista ja ehkä hiukan uskostakin. Kirjoittajina ovat uskontojenvälisen dialogikeskuksen johtaja Aaro Rytkönen, pastori Sinikka Pietilä, asiantuntija, pastori Laura Arikka, piispan erityisavustaja Mari Leppänen, kirkkoherra Merja Hermonen, arkkipiispan teologinen erityisavustaja Petri Merenlahti, kirkkoherra Risto Leppänen, pastori, asiantuntija Juha Luodeslampi, rehtori Tapani Rantala ja pastori Karoliina Haapakoski.

Sivut

Blogi-arkisto

Etsi blogista

Copyright © 1996-2012 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle | RSS