Ristiveto - » Älkää tuomitko
Ristiveto

« Onko kirkolla tulevaisuutta? |

Älkää tuomitko

Aihe Yleinen, elämäntaito, ihmisyys, kirkko, 23.11.2018 23:19, Mari Leppänen

Tuleva sunnuntai on kirkkovuoden viimeinen pyhä, tuomiosunnuntai. Pyhän ja sen viestin voi helposti ohittaa, mutta jos tuomiosunnuntaille antaa tilaa, se vie peilin eteen.

Juttelin äskettäin jo hyvään ikään ehtineen ihmisen kanssa. Yksittäinen tapahtuma oli palauttanut mieleen vuosikymmenten takaa useita vaikeita kokemuksia, joissa hän oli tullut hengellisen yhteisön tuomitsemaksi. Vuosien ajan hän oli pyrkinyt unohtamaan. Kiinnittänyt katseen hyviin kokemuksiin ja vaalinut sitä, mikä hengellisyydessä oli sellaista, josta sai turvaa ja lohtua elämään. Myös ympärillä on vaiettu. Tuskin pahuuttaan vaan siksi, että se on tuntunut helpommalta.

Näiden keskustelujen jälkeen jäin miettimään, että mitkähän asiat hallitsemattomasti nousevat minun mieleeni, jos saan elää vanhaksi ja joskus istun vanhainkodissa sängyn reunalla.

Hengellisen ylikävelemisen mieluummin unohtaa kuin muistaa. Hylkäämisistä ja hulluuksista on vaikea puhua. Ehkä se on jonkinlainen yhteisön selviytymiskeino, että ikään kuin yhteisestä sopimuksesta vaietaan. Olisi niin paljon helpompaa, kun vaikeat kokemukset voisi vain heittää menneisyyteen ja tuomiot eivät jättäisi jälkiä. Mutta toimiiko ihmisen mieli niin? Onko meillä mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitkä muistot valtaavat mielemme ja mitkä kokemukset  ja tilanteet tulevat vuosienkin jälkeen eläviksi, vaikka paljon mieluummin unohtaisi?

Ihmisen elämään voi kuulua menetyksiä, joista ei koskaan toivu. Niiden kanssa oppii elämään, mutta jossakin sielussa, ruumissa ja mielessä ne ovat – vähän niin kuin sirpaleet taistelukentiltä. Sellaisia ovat myös hengelliset tuomiot ja ulkopuolelle rajaamiset. Elämän menetykset voivat olla niin monenlaisia, mutta näissä tilanteissa ihmisen sisältä nousevat kysymykset ovat tunnistettavan samanlaisia ajasta, paikasta ja asiasta riippumatta. Kun kadotamme jotakin meille rakasta ja tärkeää, se tuntuu syvällä ihmisyyden luissa ja ytimissä. Luulen, että samoja kysymyksiä Jumalalle ja samaa huutoa äärettömyyteen on huudettu aikojen alusta asti.

Marraskuun hämärässä ajattelen, että osaisinpa olla vaikenematta. Hiljaisuus ja vaikeneminen ovat eri asioita. Hiljaisuus tekee hyvää, auttaa tunnistamaan ja näkemään myös vaikeita kokemuksia – ja puhumaan ja kuulemaan, kun oikea hetki on. Hylkäämisen kauhun kätkeminen on paljon pelottavampaa kuin se suru, jonka muistaminen ja ääneen sanominen saattavat nostaa kyyneliä poskille.

Tuomiosunnuntaita kutsutaan Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi. Jeesuksen sanat eivät päästä ketään helpommalla: ”Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.” Samalla ihmisyyden viivalla ja äärettömyyden rajalla haluaisin muistaa: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.”

Oikeus toteutuu. Jumala on armollinen. Hyvyyttä on.

Pauliina Rauhalan sanoin: ”Ihmisen tärkein kehitystehtävä on oppia yhdistämään mielessään hyvyys ja pahuus, käsittää ne kaikissa ihmisissä ja yhteisöissä samaan aikaan vaikuttaviksi voimiksi. Kirjoittaessani olen kamppaillut taantumusta vastaan, pientä valmista maailmaa, joka vetää minua puoleensa kuin magneetti, jossa oikeat ja väärät on tuomittu lopullisesti ja jossa ei ole kohtaamisen, ymmärryksen ja ulospääsyn mahdollisuutta. Olen muistellut tätini sanoja mummista, takertunut niihin kuin pelastusrenkaaseen: Elämän tarkoitus ei ole sulkeutua erilleen vaan avartua yhteyteen.”

Kommentoi


Ristiveto

  • Papit tuulettavat. Kymmenen kirkon työntekijää kirjoittaa yhteisessä blogissaan elämästä ja ilmiöistä, läheisistä ja vieraista, herättelevästä huumorista, toivon kantajista, kelkasta pudonneista, jalkapallosta, unelmista ja ehkä hiukan uskostakin. Kirjoittajina ovat viestinnästä vastaava pastori Merja Auer, pastori, piispan erityisavustaja Mari Leppänen, kirkkoherra, nuorisotutkija Merja Hermonen, oppilaitospappi, tohtorikoulutettava Laura Kajala, perheneuvoja, pastori Sari Sundvall-Piha, pastori, arkkipiispan teologinen erityisavustaja Petri Merenlahti, kirkkoherran, pastori Risto Leppänen, pastori, oppikirjakirjailija Juha Luodeslampi, rehtori Tapani Rantala ja pastori Karoliina Haapakoski.

Blogi-arkisto

Etsi blogista

Copyright © 1996-2012 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle | RSS