Ristiveto - » Tunnin mittainen messu ja muita Espanjan tuomisia
Ristiveto

« Sittenkin enkeli? | Partio, Jumala ja metsässä rämpiminen »

Tunnin mittainen messu ja muita Espanjan tuomisia

Aihe Seurakunta, jumalanpalvelus, kirkko, maailmankatsomus, usko, 24.4.2018 15:34, Mari Leppänen

Olen juuri palannut Espanjasta, missä työskentelin osa-aikaisena turisti- ja siirtolaispappina. Aika Espanjassa teki hyvää. Etelä-Espanjan vuoristot ja luonnon kauneus hoitivat sielua ja mieltä perusteellisesti. Erityisen jäljen jätti kuitenkin Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan jumalanpalveluselämä.

Puolen vuoden ajan kävin joka sunnuntai messussa. Oli itsestään selvää, että sunnuntai oli aina kaikille työntekijöille työpäivä. Messusta hengitti koko seurakunnan elämä ja siitä alkoi uusi viikko. Nyt kun olen palannut taas Suomeen, mietin, että mitä tästä voisi oppia ja toisaalta, miten säilyttää omassa arjessa tämä arjen ja pyhän rytmi.

Kun Espanjassa vietetään messua, on ihan tavallista, että kirkko täyttyy ja toisinaan aivan ääriään myöten. Voi olla, että ihmisillä on siellä enemmän aikaa ja he kaipaavat yhteyttä eri tavalla kuin Suomessa, mutta merkittävä syy oli myös se, että messuissa on hyvä olla. Messu on yhdessä elettyä: seurakunta osallistuu jumalanpalveluksen rakentamiseen monenlaisten erilaisten tehtävien kautta, veisuu on väkevää ja synnintunnus osataan ulkoa. Samalla ilmapiiri on avoin. Toiset jumalanpalvelukseen tulleista asuvat alueella pysyvästi, toiset viettävät siellä talvea ja osa on turisteina maassa viikon tai kaksi.

Suomalainen konteksti on toisenlainen, mutta jotakin tuomisia haluaisin tuoda seurakuntien arkeen arkkihiippakunnassa:

1. Yhdessä toteutettu messu. Aurinkorannikon seurakunnassa ei voida tehdä mitään, ellei mukana ole vapaaehtoisia. Koska palkattuja työntekijöitä on vain muutama ja hekin ovat osa-aikaisia, on välttämätöntä, että myös messut tehdään yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Koska messut tehdään yhdessä, on niitä myös suunniteltava yhdessä. Kaikki alla olevat liittyvät oikeastaan tähän.

2. Jumalanpalvelus tai jumalanpalvelukset ovat viikon tärkein juttu. Siksi on itsestään selvää, että saarnan, liturgian, musiikin, kahvitusten ja koko kokonaisuuden eteen nähdään vaivaa. Espanjassa ei juuri ole sisäisiä kokouksia, mutta mikään muukaan ei mene messun edelle.

3. Messu kestää aina vain tunnin. Siitäkin huolimatta, että siellä on usein 350 ihmistä, jotka osallistuvat ehtoolliselle. Seurakunta saa vuokrata paikallisten katolisten kirkkojen tiloja tunniksi. Kun tunti on kulunut, alkaa kirkossa jo seuraavan messun valmistelu. Tunnissa ehtii paljon ja se on aika, jonka eri-ikäiset seurakuntalaiset jaksavat.

4. Messut ovat iltaisin. Espanjassa messut alkoivat tavallisesti viideltä tai kuudelta. Pyhäaamu on kiireetön; hitaan aamiaisen ehtii syömään kaikessa rauhassa läheisten kanssa sekä käydä ulkoilemassa. Myös seurakuntalaiset ehtivät tehdä sunnuntain aikana yhtä ja toista. Päivä päättyy messuun ja kirkkokahveille - siitä alkaa uusi viikko. Myös Suomessa suurimman osan ihmisten elämäntapatottumukset ovat jo muuttuneet niin, että sunnuntaiaamuna vaatii erityisiä ponnisteluja, jotta messuun tulee lähdettyä. Silloin odotukset ovat myös aika korkealla: yhtään huonoa saarnaa ei jaksa kuunnella. Jos messun kokonaisuus ei puhuttele tai kosketa, ei sinne enää toista kertaa jaksa lähteä.

5. Musiikki on sielun kieli ja siksi messujen musiikki on monipuolista. Tärkeää on, että aina lauletaan myös tuttuja virsiä. Ja Espanjassa kirkkoon kokoontunut väki totisesti laulaa! Katolisissa kirkoissa ei ole urkuja. Roudasimme mukanamme seurakunnan sähköurkuja, mutta useimmiten messussa oli mukana myös joku muu instrumentti, vapaaehtoisia muusikoita tai kuoro. Urut ovat upea soitin, mutta se ei voi olla messun ainoa soitin! Yhtä tärkeitä kuin vapaaehtoisten jumalanpalvelusryhmät, ovat myös musiikin vapaaehtoisryhmät! Espanjassa tavallista oli, että messun päätteeksi joku muusikko kävi tarjoutumassa ensi pyhän messuun vapaaehtoiseksi. Myös kanttori tarvitsee rinnalleen erilaisia vapaaehtoisia.

6. Lapset ovat parasta, mitä messussa voi olla. Oli se sitten perhemessu tai tavallinen messu, pyhäkoulu tai lastenkuoro. Eniten saimme palautetta messuista silloin, kun lapsi oli ollut lukemassa esirukousta, laulamassa tai avustamassa muuten. Lapsi murtaa jäykkyyttä, muuttaa tunnelmaa ja siunaa olemuksellaan.

7. Kun suntioita ei ole, vapaaehtoisia tarvitaan roudaamaan tavaroita kirkosta toiseen, valmistelemaan tilaa, huolehtimaan ehtoollisvälineistä, ostamaan kukkia, oville jakamaan virsikirjoja, kantamaan kolehtia, lukemaan tekstejä ja esirukouksia. On tehtäviä, joita on jaettava suunnitelmallisesti. Samalla tärkeää oli myös se, että uudet halukkaat pystyivät liittymään mukaan. Suomessa myös suntion rinnalla saisi olla vapaaehtoisia!

8. Ehtoollisavustajiksi tarvitaan aina useita vapaaehtoisia. Kun messussa käy paljon väkeä ja aika on rajallinen, kaikki siirtymät on jätettävä pois. Messussa voi liikkua, vaikka joku muu rukous tai tekstinluku olisi kesken! Espanjassa myös ehtoollisenjakoon ei voinut mennä kovin kauaa aikaa. Siksi teimme sitä aina joukolla. Avustaminen on monelle seurakuntalaiselle tärkeä ja mielekäs tehtävä.

9. Ensin ihmettelin, että miksi jumalanpalveluksissa käytetään aina samaa synnintunnustusta. Vähitellen ymmärsin, että siitä oli tullut osa yhteistä kieltä. Miksi muuttaa sitä?

10. Tunnelma messussa oli vapaa ja ystävällinen, ei tekokepeä. Miksi messun pitää olla jäykkä? Miksi liturgiassa pitää pelätä virheitä? Miksi koolla olevaa seurakuntaa ei voi opastaa eteenpäin, jos näyttää siltä, ettei oikein tiedetä, mitä seuraavaksi tapahtuu? Messu on Jumalan palveltavana olemista, ei suoritus.

11. Kirkkokahvit! Messun jälkeen kokoonnuttiin aina kirkkokahveille, jonne vapaaehtoiset olivat leiponeet ja jossa toiset vapaaehtoiset hoitivat tarjoilun. Yhteisten pöytien ääressä istuttiin mielellään pitkään. Niin pitkään, että joskus vapaaehtoiset suntiot sammuttivat valot ja alkoivat sulkea ovia, jotta ihmiset ymmärtäisivät lähteä välillä myös kotiin.

Toimisiko tämä teillä?

11 Vastausta artikkeliin “Tunnin mittainen messu ja muita Espanjan tuomisia”

arja etola: 24.4.2018 kello 20:20

Upeaa - ja mahdollista olisi meilläkin yrittää enemmän tähän suuntaan.
Juuri Espanjasta palannut ja katolisissa messuissa vieraillut AE

Soili Juntumaa: 25.4.2018 kello 17:22

Hei Mari! Tämä kaikki, mistä kerroit, on niin totta elävän ja yhteisöllisen seurakunnan toiminnassa. Meidän kirkossamme virkamiesmäisyys on mennyt aivan liian pitkälle, jos seurakuntalaisia ei “tarvita” muuhun kuin pyhäkoulumaiseen nöyrään kuunteluun! Työntekijöiden tulisi aina olla pyhän messussa mukana, erityisesti diakoniatyöntekijöiden. Mutta jos messu ei ole tärkeä työntekijöille, niin kuinka se voisi olla sitä seurakuntalaisille. Messu “vedetään” usein huonosti valmisteltuna ja yhteistyötä ei tehdä muusikon ym kanssa. Tämä on irvokasta, eihän seurakunnan kokoontumisen pidä olla tällainen kaavoihin kangistunut näytelmä, vaan yhteinen jakamisen ja saamisen juhla, missä Kristus on läsnä. Kirkkojen ovet auki ja aina kirkkokahvit - joskus myös lounas niin lapsiperheillä ei ole niin kiire ruoan tekoon. Messu aika klo 11 tai illalla. Voi kun rakastan messua, mutta liian usein joudun pettymään em asioihin. Hyvä että nostit jälleen tämän asian esille! Messu on kaiken keskus - onko se todella sitä??

Päivi Nyman-Kontro: 27.4.2018 kello 10:02

Näin toimii myös Aurinkorannikon Turistikirkko. Joka sunnuntaina kirkko täynnä ja ihmiset jäävät keskustelemaan jumalanpalveluksen jälkeen kirkon ulkopuolelle.

Reijo Telaranta: 27.4.2018 kello 22:05

Kiitos mainiosta rapostistasi. Meillä olisi paljon opittavaa Espanjan messuista. Toivottavasti terveisesi tavoittavat mahdollisimman monia messuja toimittavia työntekijöitä ja aktiivisia maallikoita!

Paula Mäkinen: 29.4.2018 kello 13:52

Espanjassa lomailessani olen osallistunut messuun ja tunnelma on ollut hyvin lämminhenkinenja puhutteleva. Tutut virret ja tutut tekstit ovat ovat luoneet yhteyttä jossa ollaan yhtenä perheenä Jumalan kasvojen edessä. Toimisi varmaan meilläkin.

Paula Mäkinen: 29.4.2018 kello 13:56

Toimisi varmaan meilläkin.

Mari Leppänen: 7.5.2018 kello 10:20

Paula, juuri noin se toimii siellä. Kiitos, kun olet ollut mukana!

Mari Leppänen: 7.5.2018 kello 10:20

Kiitos Reijo Telaranta kommentistasi. Viedään osaltamme viestiä eteenpäin.

Mari Leppänen: 7.5.2018 kello 10:21

Päivi, niin olen kuullut. Iloa ja voimia työhönne ja elämään turistikirkossa. Iloitsin siitä, että yhteistyö oli myös luontevaa ja hyvää!

Mari Leppänen: 7.5.2018 kello 10:29

Kiitos Soili Juntumaa kommentistasi! Toivon, että olisimme jonkinlaisen murroksen keskellä. Minusta tuntuu, että yhä useammassa seurakunnassa pohditaan sitä, jääkö messuun yhdessä valmistautuminen sekä yhdessä tekeminen kaiken muun jalkoihin. Siitähän muutos lähtee!

Minusta meidän pitäisi todella miettiä sitä, että onko vaikkapa sisäiset suunnittelukokoukset tärkeämpää työajankäyttöä kuin seurakunnan yhteinen messu. Kun messussa ollaan mukana, sitä halutaan myös yhdessä miettiä ja kehittää niiltä olin, kuin tarpeen on. Näin elämä sykkisi laajemmin ja syvemmin koko ajan enemmän.

Ihmiset kaipaavat hiljentymistä, pyhän tuntua ja kokemusta siitä, että kuuluvat johonkin. Kaikki tämä on läsnä messussa, mutta ehkä nykyään liian usein etäältä ja saavuttamattomissa. Messuun tulijalle ei saisi jäädä vierauden ja ulkopuolisuuden kokemus. Ja sen me voimme murtaa yhdessä!

Mari Leppänen: 7.5.2018 kello 10:29

Kiitos Arja kommentistasi. Hyvää eloa Suomessa!

Kommentoi


Ristiveto

  • Papit tuulettavat. Kymmenen kirkon työntekijää kirjoittaa yhteisessä blogissaan elämästä ja ilmiöistä, läheisistä ja vieraista, herättelevästä huumorista, toivon kantajista, kelkasta pudonneista, jalkapallosta, unelmista ja ehkä hiukan uskostakin. Kirjoittajina ovat viestinnästä vastaava pastori Merja Auer, pastori, piispan erityisavustaja Mari Leppänen, kirkkoherra, nuorisotutkija Merja Hermonen, oppilaitospappi, tohtorikoulutettava Laura Kajala, perheneuvoja, pastori Sari Sundvall-Piha, pastori, arkkipiispan teologinen erityisavustaja Petri Merenlahti, kirkkoherran, pastori Risto Leppänen, pastori, oppikirjakirjailija Juha Luodeslampi, rehtori Tapani Rantala ja pastori Karoliina Haapakoski.

Blogi-arkisto

Etsi blogista

Copyright © 1996-2012 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle | RSS