Nevski Projekti

« Nyt on hienoa olla suomalainen | Odottelua »

Teatterin magiikkaa tulen ja jään maasta

Aihe Yleinen, 15.4.2011 20:16, Irmeli Haapanen

Jos olisin suomalainen festivaalijohtaja, tietäisin varmasti, minkä esityksen kutsuisin seuraavaksi vierailulle: Vesturport Theatren Faustin.
Islantilaisten tämänpäiväinen esitys Pietarissa parhaillaan pidettävässä Europe Theatre Prize -tapahtumassa vahvisti tiistaina Franz Kafkan Muodonmuutoksessa syntyneen kokemuksen, että tässä on ryhmä, joka on löytänyt täysin omanlaisen kielen tuoda klassikoita näyttämölle. Se yhdistelee perinteistä teatteria, silmänkääntötemppuja ja lähes akrobaattisia taitoja vaativaa liikettä, ja kaiken perustana on kuitenkin syvästi inhimillinen sanoma.
Faust pohjautuu Goethen tunnetuksi tekemään tarinaan miehestä, joka solmii liiton paholaisen kanssa. Islantilaisten versiossa tämä mies on vanhainkodissa elämänsä viime hetkiä viettävä näyttelijä Johann, joka on saanut näytellä kaikki muut suuret roolit paitsi Faustin.  Melankolian valtaan joutunut Johann on hirttämässä itseään joulukuusen sähkövaloihin, kun hän päättääkin pyytää apua. Paikalle saapuu Mefisto apulaisineen.
 Tästä kohtaamisesta alkaa maaginen matka, jonka aikana tosi ja kuvitelma sekoittuvat. Vanhainkodin asukkaat muuttuvat välillä paholaisen seurueeksi, ja Johann rakastuu hoitajatar Gretheen, joka on häntä paljon nuorempi. Mefisto pystyy antamaan Johannille kuitenkin nuoren miehen muodon.
Jo itse tarina on äärimmäisen viehättävä, ja alun vanhainkotikohtaus joululauluineen ja  pyörätuolijumppineen on inhimillisyydessään koskettava. Tarinan ydin, ihmisen mahdoton halu pitää kiinni kynsin hampain tietyistä hetkistä ja saada vielä yksi mahdollisuus elämässä, on niin totta, että itkettää.
Myös se, miten tarina kerrotaan, ihastuttaa. Tulkinta on vauhdikas, se yllättää tempuillaan ja hätkähdyttää kauneudellaan. Yksi lavastuksen kiinnostavimpia elementtejä on katsomon yläpuolelle ripustettu verkko, jolle näyttelijät hyppäävät aina uudelleen jostain korkeuksista.
Faust herättää itse asiassa hauskan mielleyhtymän Turun nuoren teatterin 1827 Infernal Musicaliin etenkin kohdassa, jossa Mefisto laulaa I’m evil. Jotain samaa on myös siinä, miten orgaanisesti ja ilman kikkailun makua pienimuotoiset sirkustemput sisällytetään kokonaisuuteen. Islantilaiset vievät tämän toki pidemmälle, ja heidän teatterin ja sirkuksen yhdistämisessä on jotain sellaista, jota toivon pian näkeväni myös Turussa. Koulutetaanhan meillä sekä teatteri-ilmaisun että sirkuksen ammattilaisia.
Torstai-iltana näin slovenialaisen ohjaajan Viliam Docolomanskyn Farm in the Cave -ryhmän esityksen Theatre. Se oli mielestäni puhdasta tanssiteatteria, ja esitys oli eräänlaista leikkiä näyttelemisestä ja katsomisesta. Teknisesti, liikunnallisesti ja rytmisesti taitavia esiintyjiä ei voinut kuin ihailla, mutta mitään muuta Theatresta ei jäänyt käteen.
Näin torstaina myöskin puolet Turun kaupunginteatterin Anna Kareninan ohjanneen Andriy Zholdakin lokakuussa ensi-iltansa saaneesta teoksesta Moskova–Petushki. Venäläisen Viktor Jerofejevin romaaniin perustuva esitys vaikutti erittäin kiinnostavalta, niin visuaalisesti kuin musiikiltaankin, mutta en silti pystynyt katsomaan sitä loppuun. Syy ei ole Zholdakin, vaan Europe Theatre Prize -tapahtuman järjestäjien.
Huonon logistiikan ja organisaatiokyvyn takia mitkään aikataulut eivät tahdo täällä pitää. Theatren esitys alkoi ainakin 45 minuuttia myöhässä, minkä takia katsojat saapuivat myöhässä myös Moskova–Petushkiin. Tämän kaiken sähläyksen – ja Pietarin liikenneruuhkissa seisomisen – jälkeen vireystila ei ollut enää parhaimmillaan kolmen tunnin ja 45 minuutin mittaiseen esitykseen. Etenkin, kun kaikessa kiireessä en ymmärtänyt ottaa mukaan teatterisaliin kuuloketta simultaanitulkkausta varten.
Tekstin ymmärtäminen olisi ollut lähes välttämätöntä tapahtumien ymmärtämiseksi, sillä Zholdakin tulkinta Jerofejevin romaanista vaikutti ihan eri tarinalta kuin se, minkä olen nähnyt kahdesti monologina Suomessa.
Turkulaisia kiinnostanee, että Moskova–Petushkin puvut ovat Turun kaupunginteatterin pukusuunnittelijan Tuomas Lampisen käsialaa, ja hänet Zholdak on valinnut yhteistyökumppaniksen myös seuraavaan produktioonsa, Klockriketeaternin Vanja-enoon, joka nähdään syksyllä myös Turussa.

Kommentoi


Irmeli Haapanen

  • Kirjoittaja on Turun Sanomien kulttuuritoimittaja, jonka vastuualueita ovat teatteri, tanssi ja muut esittävät taiteet. Tässä blogissa seurataan Pietarissa 12.–17.4. järjestettävää teatteritapahtumaa, jonka yhteydessä jaetaan merkittävät eurooppalaiset teatteripalkinnot XIV Europe Theatre Prize ja XII Europe Prize New Theatrical Realities. Yksi palkinnon saajista on suomalainen ohjaaja ja näytelmäkirjailija Kristian Smeds.

Blogi-arkisto

Aiheet

Etsi blogista

Copyright © 1996-2012 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle