Kulttuurikulkurit

« Suomalaisetko hiljaisia ja vakavia? | Perjantain toivotut »

Kolmen tunnin kipukynnys

Aihe Ei luokittelua, 5.8.2011 8:30, Irmeli Haapanen

New Karleby 3 h 5 min, Lämminveriset 2h 50 min, Eduskunta – satiiri vaurauden uusjaosta 3 h 30 min, Angels in America 7 h, Finnhits 2 h 50 min, Bruce Willis Saves the World 2 h 50 min.
Tampereen teatterikesän pääohjelmiston 14 kotimaisesta näytelmästä kuusi kestää kolme tuntia tai enemmän. Kolmesta tunnista näyttääkin tulleen suomalaisen teatterin standardi, kun vielä muutama vuosi sitten kahta ja puolta tuntia pidettiin normaaliesityksen pituusrajana. Se ylitettiin ainoastaan poikkeustapauksissa.
Istun mielelläni teatterissa vaikka koko yön, jos esitys on hyvä, mutta kokemukseni mukaan lähes kaikkia kolmen tunnin ylittäviä esityksiä voisi kivuitta lyhentää. Todella harvalla riittää aitoa sanottavaa niin pitkäksi aikaa tai taitoa luoda sellainen maailma, josta katsoja ei haluaisi poistua. Tällaisiakin esityksiä olen kyllä kokenut.
Tampereen teatterikesän kaltaisessa festivaalissa ylipitkät esitykset ovat vieläkin rasittavampia. Kun katsoo monta esitystä viikon aikana, kolmetuntiset sessiot vievät paitsi mahdollisuuksia vieläkin useamman esityksen näkemiseen myös voimia. Esimerkiksi kahden näytelmän jälkeen illan viimeisiksi tunneiksi asettuvan monituntisen pläjäyksen täytyy olla todella hyvä, että sen jaksaa puutumatta katsoa. Leea Klemolan New Karleby oli tällainen, mutta mielestäni siitäkin olisi pystynyt hieman karsimaan kokonaisuuden kärsimättä.
Säälien ajattelen ulkomaalaisia katsojia, joita Tampereellakin on. Istua nyt kolme tuntia katsomassa jotain, jonka kieli on käsittämätön ja joka jatkuu ja jatkuu vain. Osassa esityksistä on englanninkieliset tekstit, mutta kokemuksesta tiedän, ettei niidenkään lukeminen mitään herkkua ole. Katseen joutuu kohdistamaan jonnekin näyttämön yläosaan tapahtumien sijaan, eivätkä tekstit ole useinkaan omalla äidinkielellä vaan englanniksi.
Suomalaisia esityksiä nähdään harvakseltaan kansainvälisillä festivaaleilla, eikä se esitysten pituudet huomioon ottaen ole mielestäni mikään ihme, etenkin kun suomalaiset esitykset perustuvat useimmiten juuri puheelle. Itselleni otti voimille katsoa taukoamattomalle puheelle perustuvaa chileläistä Diciembre-esitystä, eikä se kestänyt kuin tunnin ja 15 minuuttia.
Iloitsinkin suuresti, kun pääsin torstaina näkemään kolme kotimaista esitystä (Teatteri Takomon ja Teatteri Nirvanan Paratiisi, Teatteri Avoimien Ovien Irti minusta ja Ahaa-teatterin Toinen vasemmalta), joista yksi kesti tunnin ja 15 minuuttia ja muut kaksi tuntia väliaikoineen.
IRMELI HAAPANEN, Tampereella perjantaina

Kommentoi

Kulttuurikulkurit
Blogi-arkisto

Etsi blogista

Copyright © 1996-2012 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle