Kremlin kellot

« Pariisi jäykisti Putinin |

Itsevaltiaat ystävät

Aihe Yleinen, 21.6.2012 8:17, ts.verkkotoimitus

Taisin kirjoittaa jokin aika sitten, että Dmitri Medvedeviä voi tulla vielä ikävä. Nyt on tullut. Venäjällä on mennyt läpi laki kovista sakoista, jos mieltä osoittaa viranomaisten tulkinnan mukaan lupien vastaisesti.

 

Presidentti Vladimir Putinin lausunnot länsimaista ja erityisesti Yhdysvalloista nostattavat kulmakarvoja. Ja tämän lisäksi viime viikolla Venäjän Yhdysvaltojen FBI:ta vastaavan laitoksen johtaja ja Putinin ystävä Alexander Bastrykin uhkaili useiden lehtien päätoimittajia (pyysi kylläkin sitten anteeksi). Joukosta ei sovi unohtaa toista presidentti Putinin ystävää, Venäjän asevoimien ylipäällikkö Nikolai Makarovia, joka kävi pari viikkoa sitten Suomessa ja sai aikaan media kohun. Putin haluaa olla vaaleilla valittu suosittu johtaja, mutta hänen ystävänsä käyttäytyvät kuin itsevaltiaat.

 

“Medvedevin miehet” ovat nyt taka-alalla. Vaikka käytännössä mikään ei ole muuttunut, tyyli Venäjän johdossa on hyvin erilainen verrattuna vaikka parin vuoden takaiseen Medvedevin hallintoon. Yhteistyötä oli mukavampi tehdä vapautuneemmassa ilmapiirissä, joka noudatti hyvän käytöksen perussääntöjä. Käytöksen perussäännöt ovat päässeet unohtumaan Putin-huumassa Venäjän johtavalta eliitiltä.

 

Tämä heijastuu nyt sisäpolitiikan lisäksi myös Venäjä-Länsi -suhteeseen, joka kärsii luottamuspulasta. Venäjän sisäpoliittinen kehitys ei edesauta luottamuksellisen suhteen syntymistä lännessä. Venäjän näkemyksestä taas Naton olemassa olo heikentää luottamusta. Nato oli vähän päälle 40 vuotta Neuvostoliiton päävihollinen. Ehkä ymmärrettävää on että Neuvostoliitossa koulutuksen saaneet eivät pääse irti Nato-viholliskuvasta.

 

Tasaisin väliajoin Moskovasta on kuitenkin haettu jonkinlaista uutta yritystä yhteistyön parantamiseksi. Niin Boris Jeltsin kuin Putininkin presidenttikausiensa alkupuolella vilauttivat mahdollisuutta Venäjän Nato-jäsenyydestä. Venäjän sisäpolitiikka ei ole kuitenkaan vakuuttanut lännessä ja lähentymispyrkimykset ovat kerta toisensa jälkeen vesittyneet. Ensimmäinen Naton laajentuminen oli kuva pala Venäjälle. Hyvä on kuitenkin muistaa, miksi Nato lähti laajentumaan eikä hajonnut. Erityisesti entiset Itä-Euroopan maat eivät pystyneet luottamaan Venäjään edes uudessa  demokratiahuumassa.

 

Sitten oli Balkanin sota, jossa Venäjän historiallinen liittolainen Serbia Slobodan Miloshevitsin johtamana pyrki ylivaltaan Balkanilla. Venäjä olisi halunnut poliittisen ratkaisun vähän kuten tänä päivänä Syyrian kohdalla. Lopulta Venäjän oli pakko myöntää, ettei sen vaikutusvalta olekaan toimivaa, ehkä niin kuin tulee Syyriankin kohdalla käymään. Venäjä vastusti sotilaallista väliintuloa mutta silti se tapahtui. Silloinen Yhdysvaltojen presidentti Bill Clinton totesi: “Jotain olennaista suhteissamme on rikkoutunut ja sen korjaaminen tulee viemään todella pitkään.” Kyse oli luottamuksesta.

 

Kosovoa seurasi liennytyksen kausi Venäjä-Nato -suhteessa. Luottamusta yritettiin rakentaa kansainvälisen terrorisminvastaisen sodan nimissä. Sitten tuli Irak ja Venäjä nousi vastarintaan. Venäjä ei luottanut Yhdysvaltojen vakuutteluun Saddam Husseinin vaarallisuudesta.

 

Samaan kohtaan osui Naton toinen laajentuminen 2004. Syy oli sama kuin ensimmäiselläkin kerralla. Venäjään ei luotettu. Jatkoa seurasi. Yhdysvallat yhdessä Keski-Euroopan Nato-maiden kanssa aloitti ohjuspuolustusjärjestelmän kehittämisen, tällä kertaa kahdesta syystä: Venäjään ja joihinkin Lähi-Idän maihin ei luotettu. Vuonna 2007 Putinin pitämässä puheessa Münchenin turvallisuuskonferenssissa oli sellainen lataus, että puheet kylmän sodan paluusta alkoivat. Venäjä epäili lännen motiiveja.

 

Sitten tuli Medvedev ja imperiumin vastaisku. Georgian sota 2008 pysäytti puheet Georgian ja Ukrainan Nato-jäsenyydestä. Hetken näytti että hymy hälventää epäluuloja. Ohjuspuolustusjärjestelmä kummitteli taustalla mutta uusi Start-sopimus saatiin aikaiseksi. Libyassakin Venäjä sitten päätti olla kaatamatta  YK:n turvallisuusneuvoston esitystä aseellisesta väliintulosta. Ja sitten, ehkäpä juuri Libyasta johtuen, Venäjän eri eliittipiirien välille syntyi luottamuspulaa. Putin päättikin tulla takaisin.

 

Putinin paluu murensi luottamuksen, jota vaivalla koetettiin luoda Medvedevin kauden ajan, niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Putinin luotsaama Venäjä on nyt hieman tuuliajolla. Luotto, jota sanat vakaus, modernisaatio, korruption vastainen sota ja demokratia, nauttivat on kulutettu loppuun. Minne menet Venäjä? Tämä kysymys on nyt yhtä ajankohtainen kuin 1990-luvun alussa.

 

Kommentoi


Hanna Smith

  • Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkija, jonka vastuualueena on Venäjän sisä-, ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Hän on kirjoittanut teoksen Medvedevin Venäjä yhdessä Susanna Niinivaaran kanssa. Tässä blogissa seurataan poliittisia tunnelmia Venäjällä presidentinvaalien alla ja erityisesti sitä, mitä vaalien jälkeinen aika tuo tullessaan.

Blogi-arkisto

Aiheet

Etsi blogista

Copyright © 1996-2012 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle