Kirjakuisti

« Alkulukujen tanssi Aurajoen rannalla | Good bye, Turku »

Omenakysymys

Aihe Yleinen, 12.10.2016 9:36, Marica Bodrozic

Tuntuu, että jotain tässä maassa tehdään paremmin (tai paljon, paljon paremmin) kuin muualla, sillä täällä julkisissa kirjastoissa on puututtava jo lukijoiden omenansyöntiin! Milloin sitten tulenkin kirjastoon, se on aina täynnä. Lapset, nuoret, opiskelijat ja vanhukset, siis oikeastaan kaikki ihmiset istuvat täällä lukemassa. Muissa Euroopan maissa (ja Turun kaltaisissa pienehköissä kaupungeissa) kirjastoista on tullut uskomattoman lohduttomia tyhjyyden paikkoja (mieleeni muistuu aina ranskalaisen antropologin Marc Augén sieluttomista paikoista käyttämä nimitys: “epäpaikat”). Ne tuntuvat etäisesti muistuttavan muinaisista ajoista, jolloin ihmiset vielä silloin tällöin käyttivät (tai saattoivat käyttää) aikaa kirjojen lukemiseen. Joskus näissä saleissa on aistittavissa outo pysähtyneisyyden tunne, eräänlainen henkinen pölykerros, joka panee ajattelemaan, että sitä voi tuntea jo keskellä omaa vuosisataansa, millaiseksi maailma on muuttuva, tämä on luunkova logiikan vuosisata, joka on loitontunut hyvin kauas ihmisen olemassaolon kauneudesta.
Täällä Turussa ovat asiat toisin. Jopa kymmenvuotiaat lapset tulevat kirjastoihin lukemaan ja katselevat pohdiskelevan näköisinä yläilmoihin kenenkään häiritsemättä. Mutta omenoita ei kyllä syö kukaan. Tein pari omenantarkastuskierrosta nähdäkseni uhmaako joku kieltoa (tätähän voisi ensimmäiseksi odottaa ajattelevilta ihmisiltä, jollaisia lukijat epäilemättä ovat). Mutta ehkä olen täällä aina väärään aikaan. Tai positiivinen ennakkoluulo täydellisen kohteliaista suomalaisista pitää oikeasti paikkansa. Mutta jossain vaiheessa näen yllättäen “omena sallittu”-kyltin. Muttei sitä täälläkään kukaan syö, tuota kaunista punaista omenaa. Se on luultavasti eräänlainen synonyymi sille, mitä täällä kirjastossa tapahtuu — jopa lauantai-iltapäivisin vartijan on huolehdittava siitä, että kaikki todella poistuvat ajoissa lukusalista, ennen kuin hän voi päättää työpäivänsä. Vaikka vartija on hyvin voimakkaasti läsnä, kukaan ei liikahda, vaan kaikki jatkavat kaikessa rauhassa lukemista pöytien ääressä viimeiseen sekuntiin asti.

Niin minäkin, koska huomasin innokkailla omenakierroksillani, että täällä on jopa ZEIT-lehden uusin painos. Viisi minuuttia ennen kuin kaikkia lopulta pyydetään poistumaan, luen lehdestä, ettei eräs kirjailija täyttänyt kirjallisuuskriitikon odotuksia ja että hän on puolustellut uusinta kirjaansa tämän kanssa keskustellessaan. Hän tajuaa kyllä itse, ettei näin kuuluisi olla. Ja harmittelee suostuvansa siihen silti. Hän on oikeassa, ihmisen ei pitäisi koskaan joutua puolustelemaan mitään, näin luulen, ei ainakaan kirjoja, joita on itse kirjoittanut. Mutten valitettavasti voi lukea haastattelua loppuun, sillä kirjasto suljetaan nyt lopullisesti, kaksi sekuntia ennen sulkemisaikaa. Lukijat alkavat hitaasti liikehtiä. Suunnilleen kaksisataa ihmistä poistuu pienestä lukusalista kanssani.

Ulkona puut laulavat tuulessa. Café Siriuksessa saa pikkupalan suklaakakkua hinnalla, joka on puolet Saksan vähimmäistuntipalkasta. Kakku on hyvää. Kahvikin on oikein hyvää. Niin kuin kaikki täällä. Puut kimaltelevat syksyisessä säässä. Koska niitä ei koskaan kukaan haastattele, ne eivät luonnollisestikaan puolustele liikkeitään. Ne ovat meitä monessa suhteessa edellä, aivan kuten Suomi on Eurooppaa edellä monessa suhteessa.. Esimerkiksi siinä, että täällä on ymmärretty mikä on lapsille hyväksi — ja varmaan myös se, että lapset ovat jo ihmisiä eikä heidän ensin tarvitse tulla sellaisiksi (ilman että tämä olisi pelkkä korulause). Tämä tarkoittaa myös, että he saavat leikkiä kunnes he menevät seitsenvuotisina kouluun. Onhan pienillä ihmisillä lopultakin oltava aikaa syödä joskus rauhassa omena. Nyt tajuan koko omenakysymyksen laajuuden ja muistan myös Turun tuomiokirkon leikkinurkkauksen. Mikä vapauden käsitys! Mitä väliä sillä, vaikka kakkua punnitaan täällä kultavaa´alla! Niin, ja vielä yksi juttu kirjastosta: Jos sinulla on kirjastokortti, voit lainata pyörän etkä maksa siitä mitään. Täytyypä olla hauskaa hurvitella pyörällä vitivalkoisessa Turussa. Mutta asia on tiedossa jo muuallakin.. Eivät vain lukijat ole täällä mitään kaihtamattomia, myös pyöräilijät rakastavat omapäisyyttä.

Marica Bodrožić

Kommentoi


Jenni Haukio

  • Jenni Haukio on Turun Kirjamessujen ohjelmapäällikkö. Myös runoilijana tunnettu Haukio kertoo blogissaan kokoamansa kirjamessuohjelman taustalla olevista tarinoista.

    Marica Bodrožić on syntynyt 1973 Dalmatian Svibissä, nykyisessä Kroatiassa. Hän on asunut vuodesta 1983 Saksassa ja asuu nykyisin Berliinissä. Bodrozic kirjoittaa runoja, romaaneja, kertomuksia ja esseitä. Hänet tunnetaan eeppisistä Euroopan nykyhistoriaa käsittelevistä teoksistaan. Hän on perehtynyt etenkin Balkanin sodanjälkeiseen historiaan. Bodrozic on saanut lukuisia palkintoja ja stipendejä. Bodrozic työskentelee syyskuun ajan Turussa Goethe-Instituutin residenssikirjailijana.

Blogi-arkisto

Aiheet

Etsi blogista

Copyright © 1996-2012 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle | RSS