Extreme

« Hetkessä elämisen autuutta | Turkulaisen Turku-kesä »

“Ei oo mitään tekemistä”

Aihe Uncategorized, 17.8.2018 22:43, Oona Oikarinen

En onnistunut tänä kesänä saamaan kesätöitä. Pari vuotta sitten edellinen lause olisi varmaan kuulostanut korviini painajaiselta, ja siltä se tuntui aluksi tänäkin keväänä, kun loma lähestyi eikä töitä ollut. Hektinen loppukevät sai minut kuitenkin odottamaan innolla kesän tarjoamaa toimettomuutta. En muista, koska olisin viimeksi saanut elää ainakin kokonaisen kuukauden - tai edes viikon - niin, ettei kukaan odota minulta mitään. Ei tarvitse lähteä mihinkään, tehdä mitään eikä tavata ketään, jos ei halua.

Kun viimeinen tenttini oli ohi, valvoin puoli seitsemään asti aamulla, ihan vaan siksi koska voin. Nukuin pitkälle päivään, hain kaupasta irtokarkkeja ja katsoin Netflixiä. Sitten muutin kesäksi Suomeen.

Hetken oli ihanaa vain olla. Otin kesäprojektikseni lukea uudestaan kaikki Harry Potterit. Virkkasin paidan. Kävin pyöräretkillä. Uin lähes päivittäin. Leivoin tuttavieni juhliin kakkuja pientä maksua vastaan. Tapasin monen monta ystävää, joita en ollut nähnyt ihan liian pitkään aikaan. Tai sitten ihan vain makasin sängyssä tekemättä mitään sen kummempaa.

Kun poikaystäväni sitten palaili töihin lomaa pidettyään ja minä jäin päiviksi yksin, alkoi tekemättömyys ahdistaa. Tunne hyökkäsi jostain samanlaisena kuin niinä lapsuuden päivinä, jolloin kaikki kaverit ovat kesämökillä tai ulkona sataa. Kun ei ole mitään tekemistä, ja vanhemmat luettelevat sata eri vaihtoehtoa ja mikään ei kelpaa. Tuntuu siltä, ettei mikään leluista voi viihdyttää, kaikki tietokone- ja lautapelit ovat loppuunkulutettuja ja kaikilla kavereilla on jotain parempaa tekemistä.

Enää eivät vanhempani olleet keksimässä tekemistä puolestani (vaikka äitini kovasti yrittikin houkutella minua heille pesemään ikkunoita), joten jouduin itse siihen hommaan. Mitä jos aloittaisin uuden neuletyön, kun vanha valmistui? Tai jonkin uuden kirjan? Urheilisin? Piirtäisin, maalaisin, askartelisin, leipoisin? Mikään ei huvittanut. En löytänyt kiinnostavia neulemalleja tai kirjoja, ulkona oli liian kuuma urheiluun, koin etten osannut enää piirtää tai maalata tai tehdä mitään muutakaan luovaa. Lojuin usein sängyssä tuskailemassa puolet päivästä, kunnes vihdoin sain ryhdistäydyttyä.

Erotuksena lapsuuden tylsiin päiviin minulla oli onneksi mahdollisuus poistua talosta - tai vaikka koko kaupungista. Päiväni parani heti, kun poistuin ulko-ovesta. Kävin perheeni tai isovanhempieni luona paljon, pyörin päämäärättömästi kaupoilla, istuin jokirannassa syömässä jäätelöä ja kävin kirjastossa. Totesin, että paikallaan pysyminen on minulle kaikista vaikeinta. Yritin kovasti opetella myös nauttimaan yksin kotona toimettomana lojumisesta, mutta se tekee minut yleensä vain kertakaikkisen onnettomaksi. Toisaalta onnettomaksi minut tekevät yleensä myös työt, koulutyöt ja kaikki muu, mikä estää minua laiskottelemasta. Miksi ihmeessä laiskottelusta lähtee kaikki huvi heti kun se sallitaan?

Oona Oikarinen

Kommentoi

Extreme Extreme-blogit

  • Extremen blogia kirjoittavat Turun ja lähialueen oppilaitoksissa opiskelevat nuoret. Extremeläiset pyrkivät kirjoittamaan nuoria kiinnostavista asioista nuorten omista näkökulmista. Tekstejä tehdään innosta ja intohimosta, he sanovat.

Aiheet

  • No categories

Etsi blogista

Copyright © 1996-2018 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle