Extreme

« Joukkue olemme me | Kun tulevaisuus ei olekaan päivänselvä »

Museo – uhka vai mahdollisuus?

Aihe Uncategorized, 23.3.2018 13:28, Linnea Lahtinen

Eräänä maaliskuisena perjantaina minut pakotettiin museoon. Käytän termiä ”pakotettiin”, sillä en kuuna päivänä olisi kiivennyt Turun taidemuseon rappuja ylös omasta vapaasta tahdostani. Siihen nähden, että uskallan joskus tituleerata itseäni peräti kultturelliksi, tapaan katsella maalauksia hälyttävän vähän. Tykkään enemmän sellaisista kulttuurin muodoista, joissa on liikettä ja performanssin makua. Teatteria, balettia tai oopperaa? Oi kyllä! Taulut ovatkin sitten ihan toinen juttu.

Palataanpa taidemuseoon. Tai oikeastaan sen ulko-ovelle. Illan viimeiset auringonsäteet suodattuivat korkeiden rakennusten rajaamalle kadulle kullanhohtoisina. Kello oli juuri sen verran paljon, että torin pahin iltapäiväruuhka oli ohi. Oli kylmän kirpeää, mutta silti lupauksen keväästä saattoi aistia. Tämän runollisen näkemykseni jaoin ystävälleni siinä toivossa, että se laskettaisiin kulttuuriksi ja pelastuisin uuvuttavalta taiteen tapittelulta. Ei mennyt läpi.

Ensimmäiset puoli tuntia museossa olivat juuri niin kamalia kuin olin ajatellutkin. Ilma oli täynnä vanhan taiteen tuoksua ja tämä aromi pisti minut aivastelemaan kyynärvarteeni. Kultturellit ihmiset eivät kuulemma ole allergisia iäkkäille maalauksille, mutta minkä minä herkkänenäisyydelleni mahdan.

Rakas, taideorientoitunut museoseuralaiseni pisti analysoiden. Minä ehdin käsitellä kalaa esittävän Rut Brykin työn alle minuutissa. Tässä ajassa ystäväni oli pienellä hoputtamisella ehtinyt nauttimaan yhden evän verran kyseistä teosta. Norkoilin kohtalooni tyytyen mukana, annoin ystävän sanella romaanin jos toisenkin taiteen historiasta, impressionismistä, realismista, siveltimien käytöstä… Hänestä tulisi loistava taideopas. Hän näki taulussa, joka esitti tylsää puuta, ihmisen haavoittuvaisuuden ja toivon ja rakkauden.

Pakotin itseni pysähtymään. Katkaisin vitsivirtani hetkeksi ja päätin nauttia muutaman annoksen taidetulkintaa. Tuijotin maisemamaalausta. Tylsäksi minä sitä kuvailisin edelleen, mutta oli siinä jotain muutakin. Vedessä kellui sinisen maalin lisäksi valoja ja varjoja. Hiekka näytti soraiselta, liian karkealta paljaille varpaille. Heinikko peitti alleen jotakin, unohduksen tunne oli läsnä.

Lähtihän se omakin mopo käyntiin! Muistin, miksi rakastin aikoinaan kirjoittaa lukiossa analysoivia esseitä. Liityin mukaan ystäväni monologiin. Puhuimme päällekkäin, mahdollisesti samoista tauluista tai sitten ei, nyökyttelimme ja kuiskailimme ja lopulta nauroimme. Olo oli jotenkin kevyt ja höttöinen, vaikka samalla kuplivan luova. Taisin siis lopulta löytää sopusoinnun tämän uuvuttavana pitämäni taiteenmuodon kanssa.

Pakota ystäväsi museoon -päivän pitäisi olla kansallinen juttu. Harva museoon tahtoo, mutta ei moni sinne raahauduttuaan lipettiinkään lähde. Kiitos, paras ystävä, kun talutit minut taiteen äärelle.

Kommentoi

Extreme Extreme-blogit

  • Extremen blogia kirjoittavat Turun ja lähialueen oppilaitoksissa opiskelevat nuoret. Extremeläiset pyrkivät kirjoittamaan nuoria kiinnostavista asioista nuorten omista näkökulmista. Tekstejä tehdään innosta ja intohimosta, he sanovat.

Aiheet

  • No categories

Etsi blogista

Copyright © 1996-2018 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle