Extreme

« Helppo ja vaikea onni | Paras kaverini puhelin »

Entinen ikisinkku täällä hei

Aihe Uncategorized, 22.9.2017 12:12, Linnea Lahtinen


Olen jokseenkin pessimististä ihmissorttia. En teinivuosinani ikinä oppinut maalaamaan silmiäni mustalla siististi tai kuunnellut epätoivosta kertovaa rokkia, mutta tunnemaailmani istui toisinaan aika hyvin yksiin näiden seikkojen kanssa. En uskonut rakkauteen.

Pyörittelin silmiäni (niitä kajaalista kirveleviä) ihastuneille moukille. En ollut kateellinen enkä avoimen paheksuva heitä kohtaan. En vain ymmärtänyt. Mitä järkeä ihastua, roikkua kiinni toisen kaulassa, kun voisi käyttää kaiken sen tarmon oman elämänsä elämiseen? Toisaalta mietin, että mitä 16-vuotias muka tunteista tietää. Tiedän, että moni rakastuu palavasti jo kauan ennen sitä, kun synttärikakusta loppuu tila kynttilöille. Se, että en usko näiden teinirakkauksien kestävän, on vain ja ainoastaan minun ja skeptisyyteni ongelma.

Seurustelin itse teininä muutaman kerran. Kyseessä ei ollut mitään päräyttäviä kokemuksia, mutta kun kaverit roikkuivat tiiviisti omissa kaksilahkeisissaan, päätin hankkia oman. Suhteet, jos niitä suhteiksi voi edes kutsua, päättyivät nopeasti. Kyyneleeni johtuivat vain siitä hemmetin kutittavasta silmänrajauskynästä.

Mutta mitä tapahtuikaan heinäkuussa vuona 2016, kun olin kasvanut ohi teinivuosieni? Menin ja rakastuin, hitto vie.

Tuntui ihan tyhmältä. Minulla, jalat maassa -ihmisen perikuvalla ja ikisinkkuuden puolestapuhujalla meni aivot pelkäksi ihastusmössöksi. Vatsassa oli perhosia, päässä hattaraa ja poskilla kuolaa. Kaikki romanttisten, täysin epärealististen elokuvien ennusmerkit kävivät yksi kerrallaan toteen.

Ennen rakastumista kävin läpi identiteettikriisin. Olin tottunut siihen, että oli minun elämäni, arkeni, asiani, tuloni ja menoni. Yhtäkkiä annoin oman kotini ulko-oven repsottaa auki ja huutelin huokaillen tervetulo-toivotusta toiselle ihmiselle, josta aloin uhkaavaa vauhtia tykätä.

Tämän ravistelevan rakkauden ensivaiheen jälkeen palauduin luojan kiitos ihan omaksi itsekseni, tai ainakin melkein. En olisi kestänyt sitä päästä varpaisiin kihertelevää ällösöpöä versiota päivääkään pidempään menettämättä järkeäni.

Rakkaus kuitenkin jäi. Se muovautui minulle sopivaan muotoon, istui omaan suuhuni ja olemukseeni luonnollisella tavalla. Ihan kaikki vaaleanpunaisuus ei alkuhuumankaan jälkeen haihtunut, mutta se on ihan okei. Olen vähän vähemmän skeptinen ja vähän enemmän romanttinen. Oikeastaan taidan olla vähän enemmän kuin vähän lähempänä sitä ihka oikeaa itseäni, joka ei teinivuosina löytynyt kajaalihuurujen ja muun moskan seasta.

Täten julistan, että en olekaan ikisinkku. Vannomatta paras. Tsemppiä kaikille tasapuolisesti teinivuosien päättymisen odotukseen – teini-ikä on takuulla ihmisen vaikeinta aikaa.

Kommentoi

Extreme Extreme-blogit
Extreme-blogit
Aiheet

  • No categories

Etsi blogista

Copyright © 1996-2012 Turun Sanomat | Sivun alkuun | Etusivulle