« Testaa itsesi! | Lomat ovat luojan lahja »
Aihe Uncategorized, 18.8.2012 1:42, Sanni Salonen
Opin kirjoittamaan, kun olin kuusi ja mitä kaikkea minä lapsuudessani kirjoitinkaan. Lyhyttarinoita Nalle Puhista, omia pieniä kirjoja (jotka myös kuvitin, ja jostain syystä piirtämäni hevoset muistuttivat enemmän virtahepoja) ja nuorena jopa pienen runokokoelman.
Lapsena kirjoitustaito oli vaan yksi pakollinen asia, jota koulussa jauhettiin. Äidinkielen numeroni taisi kiikkua kasissa, koska sen paremmin minä kuin opettajammekaan emme olleet innostuneita sijamuodoista. Mutta yläasteelle mentäessä kirjoittamisesta tulikin yhtäkkiä se juttu, jossa minä olin hyvä. Äidinkielenopettaja halusi lukea esseitäni ääneen ja yhdenkään yläasteaikaisen tekstini perään ei ole yksinumeroista arvosanaa.
Kun sama homma alkoi jatkui lukiossa, aloin itsekin uskoa, että damn, ehkä minä olenkin hyvä kirjoittamaan. Mutta mikä minusta teki hyvän? Luulisin, että se on mielikuvitukseni. Kyky keksiä mitä kiehtovimpia metaforia ja löytää uusia näkökulmia aiheeseen kuin aiheeseen. Sillä vaikka tekstisi kuinka olisi virheetön, kukapa sen haluaisi lukea, jos se on TYLSÄ.
Mutta tietenkin on myös se kielioppi. Äidinkielen tunneilla paasatut pilkkusäännöt saattavat tuntua turhanpäiväisiltä, mutta auta armias, kun koetat lukea välimerkitöntä tekstiä. Vielä pahempia ovat yhdyssanaääliöiden paljastukset ja sekä pronominien viittaussuhteiden raiskaajat. Kun lehtiotsikko julistaa palomiesten poistaneen takapuolestaan aitaan juuttuuneen peuran, voi lukija vain pohtia, että taitaa olla palopäälliköllä melkoisen leveä takamus.
Lopulta tärkein ominaisuus hyvälle kirjoittajalle on kuitenkin usko itseensä. Toisinaan epäonnistuu, mutta siihen ei saa takertua pitää vain yrittää uudelleen. Eihän korkeushyppääjäkään jää tippuneen riman päälle makaamaan. En minäkään kirjoittanut sitä Laudaturia ensi yrittämällä, toinen kerta toden sanoi.